Lesson Six: Social Capital & World Market

Yhteiskunnallista pääomaa ja maailmanmarkkinoita käsittelevässä luvussa Negri siirtyy tarkastelemaan pääoman kiertokulkuprosessia. Negri tarkentaa, että tähän saakka kiertokulkuprosessi on ollut käsittelyssä lähinnä vain negatiivisessa valossa, korostaen sen tuhoisia ulottuvuuksia. Nyt sitä on tarkasteltava välityksen näkökulmasta, sillä pääoman kiertokulku, työssä tuotetun arvon realisoituminen markkinoiden välityksellä tarkoittaa pääoman voittoa kriisistä tai ainakin sen hallintaa.

Luvun suuret linjat voi kiteyttää seuraavasti. Pääoman on laajennuttava ja monistuttava yhteiskunnallisen kierron välityksellä kyetäkseen normalisoimaan kriisin, mutta jokainen pääoman uusi aluevaltaus perustaa myös uuden luokkasuhteen. Pääoman kiertokulussa on kyse pääoman ekspansiivisesta luonteesta, joka tekee siitä yhteiskunnallisen voiman, yhteiskuntaan vaikuttavan voiman, joka alistaa tendenssinomaisesti koko yhteiskunnan valtaansa. Tässä mielessä pääoman kiertokulun tarkastelu on sen tarkastelua “tuottavana”. Kiertokulku muokkaa yhteiskuntaa toimimaan lisäarvon tuotannon ehdoilla – tai paremmin sanottuna lisäarvon tuotannon ehtona.

Kuitenkin juuri samasta syystä kiertokulun analyysi avaa näkymän vallankumouksellisen luokkasubjektin rakentumiseen, kommunistiseen teoriaan tämän subjektin asteittaisesta kehittymisestä. Negri korostaa, että juuri tällainen lähestymistapa realisoi Marxin metodologian, jonka ydin on tarttua perustavaan sosiaaliseen suhteeseen subjektiivisesti hedelmällisellä tavalla, siten, että voimme nähdä suhteen avaimena todelliseen yhteiskunnalliseen muutokseen.

Negri ottaa luentansa keskiöön esseen Die Formen huomautettuaan ensin ironisesti, kuinka se jatkaa monen sadan sivun käsittelyä kriisistä tehden käsittelyyn jälleen yhden viivytyksen sen sijaan, että veisi lukijan jo uuteen tematiikkaan. Negri kuitenkin korostaa, ettei Die Formen ole mikä tahansa essee, eikä varsinkaan sellainen romanttinen tai humanistinen idealisointi alkukommunismista, jollaisena sitä on paljolti luettu. Negri painottaa Die Formenin paikkaa Grundrissessä: se on olennainen siirtymä kriisistä kiertokulkuprosessiin, se täydentää kriisin analyysin. Se identifioi yhteiskunnallisen kentän voimat. Se on askel erottamisen dialektiikan konkreettiseen määrittämiseen.

Negri jakaa Die Formenin yhteen yleiseen ja abstraktiin jäsennykseen sekä tälle sijoittuvaan kahteen konkreettisempaan positioon. Yleisesti jäsentäväksi tekijäksi Negri lukee ajatuksen siitä, että kapitalistisen tuotantomuodon historiallisen kehityksen yleinen laki kulkee yhteisöstä tuotantomuodon perustamisen ja vakiintumisen kautta tuotantomuodon alkuperäisten yhteiskunnallisten ehtojen lakkauttamiseen. Toisin sanoen kapitalistinen tuotantomuoto ei ensi vaiheessaan muuta ihmisten itsensä jo muodostamia yhteistoiminnan muotoja, vaan ottaa ne haltuun sellaisinaan, tai paremmin sanottuna erottaa suhteiden uusintamisen ihmisten oman aktiivisuuden piiristä ja alkaa välittää suhdetta pääoman kasaamiselle alisteisena markkinasuhteena.

Vähä vähältä kapitalistinen tuotantomuoto alkaa kuitenkin muokata omia perustuksiaan siirtyen muodollisesta todelliseen alistukseen. Yhteisöllinen järjestelmä, jolle kapitalismi aluksi perustaa, tuhoutuu kapitalististen omaisuussuhteiden kehityksen myötä. Kehitys tapahtuu lisäksi prosessuaalisesti: yhteisöllisyyden taso määrittää ja rajoittaa objektiivisella tavalla tuotantomuotoa ja sen kriisejä, mutta siirtää kerta toisensa jälkeen riiston rajaa yhä syvemmälle yhteisöllisiin kudoksiin. Jokainen kapitalistinen muodostelma on rajoittunut, mutta kapitalistisen kehityksen suuntana on mihinkään erityiseen yhteisölliseen muotoon rajoittumaton inhimillinen potentiaali. Siis samalla kun kapitalismi kehittyessään erottaa ihmiset määrätyistä yhteisöllisesti rakennetuista suhteista se myös vapauttaa yleisen inhimillisen potentiaalisuuden mihin tahansa suhteisiin.

Negri abstrahoi liikelain tarkoittavan siirtymää ykseydestä eroon. Kyse on erottamisen dialektiikasta, jonka Negri asettaa kriittiseen suhteeseen ristiriidan dialektiikan kanssa. Kapitalistisen rikkauden tuotannon ehtona on ihmisten yhä perustavampi erottaminen yhteisöllisistä uusintamisen ja tuottamisen siteistä. Tämän yleisen jäsennyksen puitteissa Negri siis erottelee Marxilta kaksi konkreettisempaa positiota. Ensimmäinen koskee muinaisia, esikapitalistisia yhteisöjä, Marxin romanttissävytteisiä huomioita. Näillä Negri ei näe merkitystä analyysinsa kannalta. Sen sijaan positio, josta Marx keskustelee niin sanottuna alkuperäisenä kasautumisena on Negrin mukaan hyvin tärkeä.

Alkuperäinen kasautuminen konkretisoi erottamisen dialektiikan modernin työläisen palkkatyöläistymiskehitykseen, joka irrottaa työläisen alun perin yhteisöllisesti kehittyneistä teollisista tuotantovälineistä ja tekee näin työläisestä “vapaan” myymään omaa työvoimaansa. Palkkatyöläistyminen kytkee ihmiset irti heidän yhteisöllisistä sidoksistaan synnyttäen sekä työvoiman että pääoman, jotka toisistaan irrallisina ovat vain tuotannon potentiaalisuutta, jotka siten ovat sidottuja toisiinsa, mutta vain vain negatiivisen suhteen välityksellä. Kumpikin osapuoli määrittää toista puutteen kautta. Mutta mikä olennaisinta, Negri huomioi, “vapaiden” palkkatyöläisten syntyminen on konkreettinen ja ruumiillinen prosessi, jossa syntyy kaksi luokkaa ja luokkien välinen taistelu. Die Formenin argumentaatio personifioi, subjektivoi kriisin analyysin ja luokkataistelun osapuolet. Se tuo analyysiin subjektiuteen liittyvän tahdon, eikä sen merkitystä Grundrissen sisäisenä siirtymänä voi siten väheksyä.

Negri myöntää, että Die Formenia vaivaa tietynasteinen naturalistinen ja humanistinen argumentaatio, mutta korostaa, että ongelmaa on liioiteltu suuresti. Jos Die Formenia lukee metodisesta näkökulmasta huomaa, että sen argumentaatio kehittyy rivi riviltä esseen korostaessa loppupuolella yhä painokkaammin erottamisen dialektiikkaa keskeisenä teemanaan. Yarkastelun näyttämöksi tulee lopulta luokkataistelu, työläisen vieraannuttamisen ja vallankumouksellisen tuhoamisen välinen suhde. Jos esseen alkupuolen subjektiutta saattaakin vielä lukea alkuperän nostalgiana niin takautuvasti katsottuna tällainen subjektius näyttää ennemminkin teoreettiselta konstruktiolta, jonka tarkoituksena oli vain avata keskustelu erottamisen dialektiikasta. Lopulta olennaisemmaksi tulee näkymä äärimmäiseen vieraantuneisuuden ja alistuksen tilaan, joka on yhtä aikaa myös riistosuhteen kumoamisen ja yksilöllisten tuotantovoimien täyden kehittymisen mahdollisuus.

Artikuloituaan nämä Die Formeninia kokonaisuudessaan määrittävät ulottuvuudet Negri siirtyy erittelemään yksityiskohtaisemmin, miten pääoman kiertokulkuprosessi esseessä esitetään. Eteen aukeaa näköala siihen, miten pääoma muokkaa yhteiskunnalliset ehdot oman logiikkansa palvelukseen. Samoin kuin raha on yhteiskunnassa alati liikkuva ja kaikkea liikuttava olio, myös pääomaa määrittää jatkuva liike. Mutta sitä määrittää myös oman ympäristönsä organisointi ja hallinta. Siten kiertokulkuprosessi merkitsee ennen kaikkea prosessia, jossa pääoma levittäytyy kaikkialle yhteiskuntaan ja muokkaa yhteiskuntaa yhdeksi ja yleiseksi arvontuotannon paikaksi – ja sellaisena myös homogenisoiduksi tilaksi.

Vaikka kiertokulkuprosessi ei sinänsä tuota arvoa, se mahdollistaa arvontuotannon kaikkialla minne se levittäytyy. Kiertokulusta tulee Negrin mukaan itse asiassa kapitalismin perusta, joka identifioi tuotannon kiertokulkuun. Se ”vapauttaa” ihmiset esikapitalistisista suhteista ja tekee heistä palkkatyöläisiä ja kuluttajia. Se tekee yleisestä vaihdosta tuotannon perustan, eikä siten käsittele välttämätöntä työtä enää yksilökohtaisesti, vaan yhteiskunnallisen kokonaistyöläisen välttämättömänä työnä. Se alkaa käsitellä väestöä kollektiivisena työläisenä.

Hahmoteltuaa nämä linjat Negri tarkentaa tarkastelua jakamalla pääoman yhteiskunnallistumisen kahdelle ulottuvuudelle. Ensimmäisessä on kyse siitä, kuinka pääoma tunkeutuu yhä syvemmälle yhteisöllisiin kudoksiin. Toinen käsittelee pääoman laajentumisprosessia maailmanmarkkinoiden syntymisenä. Kumpikin ulottuvuus nostaa lopulta esiin antagonistisen työläissubjektin, joskin vasta mahdollisuutena, jonka pääoman yhteiskunnallistuminen avaa.

Ensimmäisessä ulottuvuus on pitkälti jo hahmottunut edellä. Siinä kapitalistinen tuotanto ottaa haltuunsa jo olemassa olevat yhteisölliset suhteet, erottaa ihmiset niiden tuotannosta ja kääntää ne markkinavälitteisiksi suhteiksi. Asteittain kehitys kuitenkin tarkoittaa sitä, että vaihtosuhteet sinänsä alkavat muodostaa yhteiskunnallisten suhteiden perustan. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vaihtosuhteet muodostavat tarpeiden perustan. Tarpeiden ”luonnollisuudesta” siirrytään tilanteeseen, jossa niiden lähtökohtana on yhteiskunnallinen vaihto. Tämä asteittainen muutos muuttaa Negrin luennan mukaan pääoman toimintatapaa lopulta myös laadullisesti. Tuotannossa ei ole enää kyse niinkään yksilöitävästä työtapahtumasta, jossa luonnon raaka-aine muuttuu ihmisten tarvitsemaksi tavaraksi pääoman ja työvoiman yhteisestä kosketuksesta, vaan yhteiskunnallisesta kiertokulkujärjestelmästä, jossa yhden tahon tuottama tavara on lähtökohta toisen tahon tuotannolle. Pääomien yhdentyminen tarkoittaa pääoman kiertopiirien syventyvää keskinäisriippuvuutta, joka kehittyy erilaisten tuotannon sisäisten vaihtosuhteiden kautta. Tuotanto ja vaihto identifioituvat, kuten yllä todettiin.

Juuri pääoman yhteiskunnallistumisen myötä pääoma alkaa käsitellä koko yhteiskuntaa yhtenä tuottavana ruumiina tähdäten tilanteeseen, jossa kaikki yhteiskunnallinen elämä tapahtuu pääomavälitteisesti, vaihtosuhteina, eikä yhteisöllisinä tai ”luonnollisina” suhteina. Juuri pääoman kiertokulkuprosessi muuttaa siis välttämättömän työn nimenomaan yhteiskunnallisesti välttämättömäksi työksi. Työtä arvioidaan nyt yhteiskuntaruumiin elintarpeiden näkökulmasta. Kyse ei ole enää vain yksilölliseen eloonjäämiseen liittyvistä tarpeista, vaan sosiaalisista tarpeista, joita tyydytetään yhteisöllisissä muodoissa. Pääoman yhteiskunnallistumisen myötä myös tällaiset tarpeet kääntyvät pääomavälitteisiksi suhteiksi. Eikä tämä tarkoita perimmiltään vain olemassa olevien tarpeiden kaappaamista, vaan uusien sosiaalisten tarpeiden luomista palvelemaan pääomavälitteisten vaihtosuhteiden kehitystä. Pääoma alkaa muokata yhteiskuntaa omaksi kuvakseen, kuten alussa viitattiin. Toisin sanoen, kapitalismin kehitys synnyttää suhteita ja niihin sisältyviä tarpeita, joiden perusta on suoraan pääomasuhteissa, ei luonnossa, traditiossa tai vastaavissa pääomalle ulkoisissa yhteiskunnallisissa ehdoissa. Näin ollaan siirrytty muodollisesta todelliseen alistukseen, jossa pääoman kasvu ei perustu enää niinkään uusille sosiaalisen elämän aluevaltauksille vaan jossa se voimistaa jo kaappaamaansa yhteiskuntakokonaisuuteen kohdistuvaa riistoa.

Negri erottelee pääoman kehityshistoriasta kaksi ratkaisevaa siirtymää: 1) manufaktuurista suurteollisuuteen, 2) suurteollisuudesta yhteiskuntatehtaaseen. Kummassakin on kyse pääoman laadullisesta muutoksesta. Ensin pääoma siirtyy konevaltaiseen teollisuustuotantoon, seuraavassa vaiheessa koko yhteiskunnasta muodostuu pääoman yhteiskunta, jossa kaikki yhteiskunnalliset suhteet alistetaan pääoman haltuun. Negri painottaa, että Marxin tuotannon kokonaisuuden voi ymmärtää vain, jos sitä lukee pääoman kehitysvaiheiden kautta pitäen mielessään, että perimmiltään pääoma tähtää yhteiskunnan todelliseen alistukseen, jossa yhteiskuntaa rakennetaan pääomasuhteen perustalta. Tässä vaiheessa kaikki yhteiskunnallinen tuottavuus on tehty riippuvaiseksi pääomasta.

On kuitenkin pidettävä mielessä, että pääoma rakentuu ristiriitaisten elementtien synteesinä. Se sisältää lisätyön ja välttämättömän työn erottelun, josta se ei perimmiltään voi päästä eroon. Pääoma tietysti pyrkii minimoimaan välttämättömän työajan osuutta ja kasvattamaan lisätyön suhteellista määrää, mutta pääoma ei voi perustua pelkälle lisätyölle. Jos näin olisi, ei pääomalla olisi mahdollisuutta realisoida lisätyössä tuotettua arvoa. Se ei voi jakaa tuottamiaan tavaroita yhteiskuntaruumiin kulutettavaksi lahjoina. Sen on myytävä tavaransa, joten sillä on oltava kuluttajia, jotka tekevät työtä hankkiakseen rahaa tarpeidensa tyydytystä varten. Välttämättömän työn määrä muodostaa siten pääomalle esteen, jonka se pyrkii jatkuvasti ylittämään ja jonka se pyrkii jopa lakkauttamaan. Perimmiltään se ei kuitenkaan voi hajottaa välttämättömän ja lisätyön välisen rajan asettamisen pakkoa. Pääoma on elävä ristiriita, jonka on paitsi jatkuvasti mullistettava tuotannon ehdot menemälle kaikkien rajoitusten yli myös rajoitettava itse itseään riistosuhteen uusintamiseksi. Pääoman perimmäinen raja on pääoma itse, kuten Marx on määritellyt. Kapitalismin on aina löydettävä suurin mahdollinen riistosuhteen aste ja rajoitettava laajentumisensa sen kynnykselle. Välttämätön työaika on välttämätön ehto pääoman uusintamiselle ja arvon realisoimiselle kun taas lisätyöaika on välttämätön ehto lisäarvon tuotannolle – ja perimmiltään myös välttämätön ehto välttämättömälle työajalle, sillä kapitalismissa ei ole työtä, joka ei tähtäisi lisäarvon tuottamiseen.

Olemme Negrin analyysin ytimessä sikäli, että juuri näissä argumenteissa Negri erottautuu Grundrisse-luentojen aikana vallalla olleiden pääomaloogisten piirien kannattamasta ristiriidan dialektiikasta ja tuo peliin erottamisen dialektiikan kapitalistisen kehityksen liikelakina. Kapitalismi ei etene synteettisinä ratkaisuina, vaan ihmisten yhä syvenevänä erottamisena yhteiskunnallisten suhteiden yhteisestä rakentamisesta.

Yhteiskuntaruumista tilallisten ja ajallisten ulottuvuuksien suhteen pääoman yhteiskunnallistuminen tarkoittaa tilan mitätöimistä ajan eli konkreettisemmin sanottuna tavaroiden jakelun jatkuvan kiihdyttämisen nimissä. Kapitalisti realisoi voittonsa sitä nopeammin, mitä nopeammin yhteiskuntaruumis kuluttaa sille syötetyt tavarat ja palauttaa niiden arvon kapitalistille rahavirtoina. Yhteiskuntaruumiin uusintamiseen liittyvä kierto näyttäytyy siten pääomalle esteenä, joka hidastaa arvon realisoitumista. Voidaan siis sanoa, että ajallisesti kapitalismi organisoituu voittosuhteeksi. Tilallisesti se organisoituu maailmanmarkkinoiksi.

Pääoman yhteiskunnallistumisen toinen puoli on siis pääoman vaikutusvallan ulottuminen yhä laajemmalle maailmanmittakaavassa, maailmanmarkkinoiden kehittyminen. Negri painottaa, että maailmanmarkkinat ovat kapitalistisen tuotannon ”perusta” tai horisontti, johon kapitalistinen kehitys on elimellisessä suhteessa. Kapitalismin kehitysastetta voidaan arvioida maailmanmarkkinoiden kehittyneisyyden näkökulmasta. Maailmanmarkkinoiden synty tarkoittaa kuitenkin kriisin yleistymistä, kaikkien ristiriitojen maksimaalista liikekannallepanoa ja niiden suurinta mahdollista potentiaalia.

Kapitalismin kehitys määrittyy proletaaristen esteiden ja kapitalististen rajoitusten mekanismina, jossa pääoman kiertokulku ja laajentuminen synnyttävät tuotannon yhteiskunnallisten ehtojen jatkuvan takaisin kaappaamisen liikkeen. Tämä takaisin kaappaaminen merkitsee esteiden asettamisen prosessia, joka määrittää voittosuhteet aina uudelleen… Toisella puolelle meillä on kapitalistinen laajentuminen, joka vyöryy eteenpäin epätasapainoisesti pyrkien valloittamaan mahdollisimman laajan tilan: tämä on imperialistinen kehityskulku. Toisella puolella kehitystä on voittosuhteen konstituution laajentuminen: tämä on puoli jolla voittosuhteen sisältämä antagonismi ottaa prosessia haltuun. Imperialismi levittää ja syventää ristiriitaa, mutta Negri päättelee, että se on lopulta kuitenkin vain ekstensiivinen ja tilallinen teema, jota merkittävämmäksi tulee maailmanmarkkinoiden kehittyessä jatkuvasti riiston ja antagonismin intensiivinen teema. Ristiriidat ja antagonismit yhtäältä ajavat kapitalismia ylittämään rajansa, mutta jokainen rajan ylitys ja sen takaisen alueen sisällyttäminen kapitalismin keskimääräisiin yhteismitallisuuden raameihin tuottaa välittömästi ehdot uusien ristiriitojen Ristiriidat ja antagonismit ovat moottori, joka ajaa kapitalismia jatkuvasti eteenpäin yhä korkeammille antagonismin ja riiston tasoille.

Kapitalismin kehittyminen maailmanmarkkinoiksi tarkoittaa myös kapitalismin sisältämän vallankumouksellisen tendenssin kehittymistä täyteen vaiheeseen. Kapitalismin kehitys yhdistää työväenluokan yhteiskunnalliseksi kokonaistyöläiseksi ja tekee lopun työläisten välisten suoritusten yhteismitattomuudesta. Samalla se kuitenkin myös antaa perustan työväen yhteisten intressien kehitykselle ja poliittiselle yhdistymiselle. Negri siis lopettaa pääoman yhteiskunnallistumista koskevan luennan vastarinnan subjektin syntymisen näköalaan. Tämän voi kiteyttää seuraavasti.

Pääoman objektiivinen kehitysprosessi nostaa esiin työväenluokan uuden subjektiviteetin tason. Työväen yhdistyminen muuttuu itseriittoiseksi prosessiksi. Työvoiman ja pääoman välinen vaihtosuhde korvautuu voimaan perustuvalla suhteella. Vaihtosuhteelta katoaa pätevyys työläisten keskuudessa ja työläiset siirtyvät pääoman määrittämästä yhdistymisestä autonomiseen organisoitumiseen. Kiertokulkuprosessin tarkastelun ja Die Formenin merkitys on ennen kaikkea siinä, että niiden välityksellä analyysi nostaa esiin antagonistisen subjektin, jonka poliittinen organisoituminen ei määrity puhtaasti pääoman sisällä, vaan siitä erottautuen. Jälleen erottamisen dialektiikka ristiriidan dialektiikan sijasta…

Lesson two: Money and Value

Miksi aloittaa rahaa koskevilla muistiinpanoilla? Negrin mukaan näin päästään suoraan asian ytimeen. Kun myöhemmin siirrytään metodia koskevaan käsittelyyn, olemme jo nähneet metodin toiminnassa ja voimme lukea sitä kirkkaammin ja ymmärtää, mikä siinä on erityisen tuottavaa. Negri esittää myös, että rahaa koskeva polemiikki muodostaa Grundrissen kantavan teeman. Kysymys rahasta sitoo kirjaa yhteen; kirjaa voidaan lukea kokonaisuudessaan sen kautta.

Grundrissen osuus rahasta alkaa Alfred Darimonin kritiikillä. Negri huomauttaa, ettei kyse ole mistä tahansa kriittisistä huomioista, vaan suora johdatus luvun keskeisiin aiheisiin. Huomautukset Darimonista johtavat välittömästi yleiselle tasolle. Darimon-kritiikki esiin nostamat teemat voidaan listata seuraavasti: A) Raha ja kriisi; rahaa on tutkittava yhteydessä kriisin käsitteeseen ja kriisin ilmenemismuotojen on toimittava analyysin ”moottori”; B) Raha sosiaalisena suhteena ja siis epätasa-arvon ilmauksena; C) Raha mittana, jaon välineenä sekä raha rahana ja pääomana; D) Raha ja arvo. Nämä muodostavat Negrin mukaan rahaa koskevien muistiinpanojen keskustelukentän, jonka myös Negri pyrkii luennollaan ottamaan haltuun.

Negri korostaa Grundrissen kritiikkiä “välittömänä” ja käytännöllisenä kritiikkinä: kritisoidessaan rahaa Grundrisse pureutuu suoraan kokemukseemme yhteiskunnasta, jossa raha läpäisee kaiken ja jossa juuri rahan määräävä asema tuhoaa elämisen mahdollisuuksia.

Negri korostaa, että arvoteorian on siten omaksuttava rahaa koskevat piirteet. Arvoteoria on pelkästään viittaus rahaan, joka on puolestaan antagonismin yhteiskunnallisen välityksen konkreettinen merkki. Arvo määritellään yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan muodossa, keskimääräisenä työaikana, siinä mielessä kuin tämä on rahan arvon määräytymisen viitekehyks. (UUSI KPL)

Negrin mukaan Grundrissen analyysi rahasta konkretisoi Marxin arvoteorian ainutlaatuisella tavalla. Tavaraa koskevat erittelyt Pääomassa Negri näkee luonteeltaan huomattavasti idealistisemmiksi. Raha on konkreettinen esine, joka sisältää arvon koko dynamiikan ja sen sisältämät ristiriidat niin muodolliselta kuin sisällölliseltäkin kannalta, ilman arvokeskustelun tyhjiä abstraktioita, Negri summaa. (UUSI KPL)

Kapitalismissa maailma näyttäytyy meille rahamuodossa, vaihtoarvoina, tavaroina. Grundrissessä Marx ei siis kehittele rahaa analysoimalla tavaraa, vaan ottaa rahan lähtökohdaksi. Negrin mukaan etuna on juuri kritiikin välitön antagonistisuus. Elämme maailmassa, joka on tehty rahasta, rahalla ja jossa kaikkea punnitaan rahassa. Emme elä ennen rahaa tai vain käytä sitä, elämme sen sisällä. Negri toteaakin, että arvo on “samaa paskaa kuin raha”. Raha ei Grundrissessa muodosta arvon erikoistapausta, se edustaa arvoa kokonaisuudessaan. Lisäksi ei ole arvoa sinänsä. On vain arvoa antagonismin hallintana.

Arvo on siis vaihtoarvoa ja raha on arvojen arvo. Negrin luenta Grundrissestä korostaa eroa Marxin myöhempään tuotantoon. Arvoteoria on välittömästi yhtä kuin lisäarvoteoria, teoria riistosta, ilman mitään välityksiä. Negrin mukaan Arvolaki ei Grundrissessä jäsenny tavaran, arvon ja lisäarvon kolmikannaksi – lisäarvo ei välity arvon kautta, keskimmäistä termiä ei ole – vaan arvoteoria on välittömästi teoria riistosta, eli siitä, kuinka työvoimatavarasta uutetaan lisäarvoa alistamalla se vaihtoarvoksi työnjaon ja siihen elimellisesti kytkeytyvän palkkatyöläisyyden keinoin. Arvosta ei voi puhua puhumatta samalla riistosta ja ennen kaikkea käsittelemättä samalla arvottamista yhden luokan hallintana toisen yli. (Negri viittaa tässä käsitteeseen ”overdetermination”, ylimääräytyminen, eli hän osoittaa argumenttinsa seminaaria isännöineelle Althusserille.) Rahalla on vain yhdet kasvot, nimittäin pomon, Negri kuittaa ja lisää, että juuri tällainen lähestymistapa on ominaista Grundrisselle ylipäätään. Se kaivaa jokaisesta teemasta esiin siinä vaikuttavan käytännöllisen antagonismin. Grundrissen kidassa jokaisen kategorian alta avautuu konfliktin levoton maaperä…

Tämä siis pätee myös rahaan. Rahaa on luettava arvolain kriisinä sen sijaan, että sitä luettaisiin vain arvon yksinkertaisena ilmauksena tai hahmona. Tällaisella luennalla on suora yhteys tekstin kirjoitusajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen: Grundrissen viitekehyksenä olivat 1800-luvun puolivälin talouskriisit. Kriisiaika toimi työn pontimena, ja Negri esittääkin, että kriisien ilmentymät toimivat analyysin moottoreina. Darimonin teos, jonka kritiikistä Marx lähtee, käsittelee nimenomaan pankkien reformeja vastauksena yhteiskunnalliseen kriisiin. Darimonin teos osoittaa siten osaltaan, kuinka kriisit aletaan 1800-luvulla ymmärtää aina ennen kaikkea taloudellisina kriiseinä!

Rahan kriisit ovat myös tapahtumia, joiden kautta moderni valtio kehittyy pääoman yhteiskunnallistumisen muotona tai ”kollektiivisen kapitalistin” edustajana, kuten Engelsin termiä käyttäen voimme sanoa. Seuratessaan aikansa kriisitilannetta Marx seurasi myös modernin rahajärjestelmän kehittymistä hallinnollisesti keskitettyjen eli valtiollisesti järjestettyjen markkinoiden syntymisen muodossa (tekstissä käytetään tarkkaan ottaen sanaa likviditeetti, onko siis siis sanan ”markkinoiden” käyttö tässä liian ylimalkaista?). Valtio täydellisesti kehittyneenä rahajärjestelmänä tekee myös riistosta täysin yhteiskunnallista. Lopulta juuri tämä seikka teki Marxille välttämättömäksi rakentaa analyysi suoraan lisäarvon ja riiston yhteiskunnallistumisen termeille. Samalla valtion muotoutuminen markkinasuhteiden sisältämän antagonismin ”synteesiksi” teki välttämättömäksi määritellä valtiollinen tila luokkataistelun tasoksi.

Määritellessään kriisin rahan ”sisällöksi” Marx määrittelee ne myös kapitalismin kehityksen ”historiallisen tendenssin” hahmoksi. Kapitalistisen kehityksen suunnat päätetään siis kriisiaikoina, vastauksena kriiseihin. Siinä missä porvarillinen taloustiede esittää kriisit talouden objektiivisina lakeina tai sattumanvaraisten taloudellisten tekijöiden seurauksina Grundrisse avaa näkökulman kriisin subjektiivisiin ja luokkaperustaisiin syihin. Kriisin taustalla on kahden luokan välinen taistelu. Raha ilmaisee muodollisesti kahden tavaran välistä samanarvoisuutta, mutta Grundrissen analyysi paljastaa sen samanarvoisuuden mitaksi vain sillä ehdolla, että se välittää epätasa-arvoista suhdetta. Rahan sisältönä on epätasa-arvo ja riisto, vaikka se ulkonaisesti näyttää vain arvon viattomalta ilmaukselta. Raha arvon ilmauksena on annettu vain ristiriitana, Negri kiteyttää. Voimme sanoa tämän myös niin, että kapitalismin historiallista kehitystä on luettava suhteessa antagonismeihin, jotka jatkuvasti kriisiyttävät sitä ja haastavat sen määräysvallan.

Riiston taustalla on sosiaalinen suhde, joka tekee vaihdon, ja siis rahan ja arvon, välttämättömäksi. Tämä suhde on tietenkin palkkatyöläisen suhde, siis työvoimatavaran ja sen ostajan suhde. Kuten Marx Grundrissessä huomauttaa, yhteiskunnallisesti ratkaisevin rahavälitteinen vaihto ei tapahdu tavaroiden, vaan työn ja tavaroiden välillä. Vaihtoarvo kehittyy yhtä aikaa työnjaon kanssa työntekijä tullessa riippuvaiseksi tavaroiden vaihdosta. Mitä pidemmälle työnjako kehittyy, sitä riippuvaisemmiksi tuottajat tulevat vaihdosta ja sitä itsenäisemmäksi vaihdon alue tulee suhteessa tuotantoon. Tämä pätee kahteen suuntaan, sekä työvoimatavaran myyntiin että työpalkan kulutukseen.

Raha edustaa siis suoraan sosiaalista suhdetta pääoman ja työvoiman välillä. Kapitalismissa raha ei vain kasaudu sille, jolla on valtaa, vaan valtaa ei voida ajatella rahan ulkopuolella. Se välittää suoraan itsessään omaisuussuhteita, jotka ovat epätasa-arvon ja siis alistuksen suhteita. Raha on valtaa. Negrin Grundrisse-luennassa tällainen jokseenkin naivistinen argumentti saa syvällisesti teoretisoidun viitekehyksen. Se pitää fokuksen olennaisimmassa, joka on aina lopulta työvoiman ja pääoman välinen suhde.

Raha ei ole valtaa vain siinä merkityksessä, että rahalla voi ostaa kulutushyödykkeitä. Tai: se on nimenomaan valtaa tässä merkityksessä kunhan muistamme, että kapitalismissa työvoima on tavaraa siinä missä mikä tahansa tavara. Rahan omistajalla on kuluttajana valtaa yli työvoimatavara. Hän voi käyttää toisia ihmisiä hyväkseen mielihalujensa mukaan. Hän voi panna toiset tekemään töitä, ei vain korvaamaan omaa työtään, vaan toteuttamaan mitä mielivaltaisempiin suuntiin kasvavia halujaan. Sivumennen lienee kuitenkin tärkeää huomauttaa, että kyse ei ole ”luontaisesti” pahojen ihmisten toiminnasta ”luontaisesti” heikompia kohtaan, kuten humanisti ajattelee perätessään kapitalisteilta ”moraalia”. Kyse on pääoman toimintatavan välttämättömästä seurauksesta, yhteiskunnallisesta suhteesta, joka on rakenteellinen ennemminkin kuin yksilöllinen. Pääomasuhde tuottaa määrätynlaista halua sekä sen uusintamista ja kasvattamista, mutta se ei suinkaan perustu millekään luonnonvakiolle. Sen ylläpitäminen on kapitalistien intresseissä, mutta kapitalistit eivät kasva puissa (ainoa hyvä asia, mikä meillä on heistä sanottavana), vaan ovat tämän yhteiskunnallisen suhteen rakentamia. Ja tietenkin pääomasuhde tuottaa myös siitä irtautumisen halua…

Jos rahan kasautuminen on pääomasuhteen toinen puoli, on toinen puoli se, että syntyy työväenluokka, jonka on tehtävä itsestään ja elämästään vaihtoarvo. Hänen on elettävä työnä, oltava elävää työtä, jota kapitalisti voi ostaa. Mitä tahansa hän tekeekään, hänen on ennen kaikkea tuotettava yleistä tuotetta, vaihtoarvoa, tehtävä itsestään rahaan vaihdettavissa oleva tavara. Negrin mukaan Marx esittääkin rahan yhteiskunnallisen liikkeen ”universaalina” eli yleisenä kierron välittäjänä, joka on osallisena niin ostossa kuin myynnissäkin. Raha on siten itsessään jatkuvasti liikkeessä ja yhteiskunnallisesti se näyttäytyy jopa liikkeen syynä. Se esiintyy autonomisena markkinavoimana suhteessa yksilöihin tuottaen valheellisen kuvan välittämänsä liikkeen ”ikuisuudesta”. Todellisuudessa, Negri painottaa, kapitalistinen kierto on läpeensä antagonistinen tapahtuma.

Tässä Negrin luenta jää roikkumaan väitteen tasolle, eikä se ota havainnollistuakseen. Työvoimatavaran muunnin osalta tosin jo näimme, ettei työn myymistä ja ostamista välitä tasa-arvo, vaan jännite. Entäpä kulutuksen osalta. Voisimme ajatella, että kulutuksen alueella kapitalisti on pakotettu myymään tuotteita ja ihmiset ovat pakotettuja ostamaan niitä. Koska tuotteita on kuitenkin aina tuotettu yli sen määrän, minkä ihmiset voivat kuluttaa – sillä heille maksettu palkka ei kata liikkeelle laitettujen tuotteiden koko määrää – on kapitalismi tuomittu alituisiin ylituotantokriiseihin. Edes kapitalistiluokan oma kulutusvolyymi ei pelasta tilannetta, sillä kapitalisti ei voi tuhlata kaikkea saamaansa voittoa, vaan ollakseen kapitalisti on pakotettu investoimaan yrityksensä tuottavuuden kasvattamiseen. Kapitalistin on pyrittävä jatkuvasti alentamaan tuotantokustannuksia sekä kasvattamaan tuotteidensa markkinoita tai tuotettu ylijäämä menee hukkaan. Kapitalismi siis tuottaa yhtä aikaa tavaran ylijäämää ja köyhyyttä.

Rahan kyky hallita perustuu sen liikkuvuuteen. Raha on mobiili hallinnan muoto. Paikallaan olon sijasta sitä luonnehtii jatkuva katoavaisuus tai ohikiitävyys. Se on totaliteetin merkki, joka on kaikkialla muttei pysy missään paikoillaan. Sen olemassaolo osoittaa yhtä aikaa jäykkyyttä ja notkeutta. Raha on olomuodoltaan juoksevaa.

Tässä juoksevuudessaan rahan arvo määräytyy jatkuvan heilahtelun ja vaihtelun pohjalta. Arvon näennäinen ekvivalenttius sisältää siten jatkuvan kriisiytymisen mahdollisuuden. Raha yleisenä vaihdon merkkinä tekee siten myös kriisin mahdollisuuden yhteiskunnalliseksi vakioksi. Tämä mahdollisuus toteutuu antagonismien voimasta ajoittaisina todellisina kriiseinä. Kapitalismiin on sisäänkirjoitettu rakenteellinen mahdollisuus sen kaatamiseksi. Raha kuitenkin uusintaa (restrukturoi) itseään jatkuvasti johtuen sen välttämättömyydestä siirtää eteenpäin ristiriidan rajaa, jota rahajärjestelmän kierto tuottaa. Rahan on jatkuvasti sekä annettava periksi antagonismeille että uusinnettava riisto. Rahan jatkuva kierto pyrkii viemään ristiriidan päätökseen ja ratkaisemaan sen. Sen dynamiikka sisältää maailmanmarkkinoiden kehittymisen tendenssin. Maailmanmarkkinat ovat tila, jossa rahan ristiriidat monistuvat äärimmilleen ja muodostavat erojen totaliteetin.

Mitenkään heikko komennon väline raha ei ole. Negri painottaa, että raha kykenee ylimääräämään antagonistiset suhteet. Se on subjekti, joka kykenee olemaan todellisesti vallassa vaikka se onkin ”vain” symboli. Se syntyy todellisuudessa vaikuttavasta tietoisesta skismasta, mutta myös rikkoo sen ja kykenee siten olemaan todellisuutta voimakkaampi.

Niinpä Grundrisse hylkää kaikki sosialistiset ratkaisut markkinatalouden järjestämiseksi. Se kuljettaa analyysin pisteeseen, jossa vallankumous tulee esille riistosta vapautumisena siinä merkityksessä kuin vapautuminen tarkoittaa arvon kierrosta vapautumista sinänsä – mikä on yhtä kuin vapautuminen riiston kierrosta. Ei voi olla vallankumousta ilman porvarillisen yhteiskunnan, palkkatyön ja rahan tuhoamista. Kapitalistinen yhteiskunnallistuminen ylevöittää rahan yhteiskunnallisen luonteen riistosuhteena. Kommunistinen yhteiskunnallistuminen tuhoaa rahan affirmoiden työvoiman välitöntä yhteiskunnallisuutta. Arvo on rahaa, joka välittää yhteiskunnallisia suhteita, asettuu niiden väliin, niiden omalakiseksi sääntelijäksi, eikä sille ole muuta vaihtoehtoa kuin tuhoaminen.

Talouden reformit, edes sosialistiset reformit, eivät Negrin mukaan ole Grundrissen vastaus tähän perustavaan epätasa-arvoisuuteen. Kapitalismi jakaa ennen kaikkea epätasa-arvoa. Reformien tuloksena voi olla vain sama, mikä on jo kriisin oletuksenakin, raha epätasa-arvon ekvivalenttina, antagonismin piilottajana ja hallintana.

Tässä on olennaista huomioida, mikä Negrin mukaan tuhoaa rahan. Negrin Grundrisse-luennassa kommunismissa ei ole kyse muodollisen ”tasa-arvon” ohjelmasta, vaan kaikista raivostuttavimmasta ja raivokkaimmasta erojen affirmaatiosta, luovuuden politiikasta. Vastoin vasemmistopiirien yleistä älyttömyyttä kommunismi ei ole arvojen yleisen vaihdettavuuden toteutumista, vaan kaikkien tasa-arvon mittojen yleistä tuhoamista. Näkökulma on radikaalisti erilainen kuin sellaisilla työväenliikkeen suuntauksilla, jotka eivät ole kyenneet uudistamaan ajatteluaan 1960-luvulla auenneen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden syklin seurauksena. Vain harvat työväenliikkeen militantit ovat ymmärtäneet päivittää ajattelunsa suhteessa siihen murtumaan, jonka uudet yhteiskunnalliset liikkeet nimenomaan eron politiikan ja moneuden liikkeinä tuottivat kapitalistiseen järjestykseen. Tuo murtuma kriisiytti teollisen kapitalismin ja käynnisti kapitalistisen uudelleen järjestelyn, jonka satoa niitämme tänään tietokapitalismin ja kontrolliyhteiskunnan muodossa.

Toisaalta myös Negrin luentaan on helppo esittää varaus. Jos kaikki reformit voi kritisoida lyttyyn ”a priori”, hahmottuu ainoaksi toimintamahdollisuudeksi helposti vain vallankumouksen odottaminen. Negriä tuntien, tämä ei tietenkään voi olla hänen sanomansa. Voidaan ensinnäkin viitata klassiseen operaistiseen taktiikan ja strategian erotteluun, jolloin voi olla taktisesti järkevää tehdä reformeja, mikäli ne ovat strategisesti linjassa ja siis tuottavat vallankumouksellisuutta. Toiseksi poliittisia analyysejä pitää osata lukea. Tietenkin vallankumouksellisen analyysin pitää keskittää analyysin kärki vallankumouksellisen hetken rakenteen selvittämiseen. Analyysi ei voi kiertää aihettaan kuin kissa kuumaa puuroa. Sen on käytävä suoraan lautaselle ja särjettävä vielä itse lautanenkin. Vain suora analyysi voi antaa toiminnalle kirkkaan perspektiivin, vaikka käytännön toiminta sitten sekoittuukin aina toimintamahdollisuuksien rajoitteisiin.

Lesson One: The Grundrisse, an Open Work.

Negrin ensimmäinen luku Marx Beyond Marx (MBM) –teoksessa käsittelee Marxin Grundrisseä (URL: http://www.marxists.org/archive/marx/works/1857/grundrisse/) kokonaisuutena ja problemaattisena avoimena tekstinä. Negri kritisoi varhaisempia Grundrisse luentoja pääasiassa siitä, että ne ovat nähneet sen Pääoman (URL: http://www.mlwerke.de/me/me23/me23_000.htm ja URL: http://www.marxists.org/archive/marx/works/1867-c1/) taustatekstinä, eräänlaisena harjoitelmana ja käsikirjoituksena, ”nuoren Marxin” viimeisenä työnä. Negri nostaa ongelmaksi kaikki ne tulkinnat, jotka näkevät Grundrissen jollain tapaa Pääomaan (esityönä, ja kieltävät sen itsenäisen luonteen. Negri esittää, että Grundrisse on erityisellä tavalla käytännöllisteoreettinen työ, jonka tavoitteet ovat ennen kaikkea suuntautuneet poliittiseen käytäntöön, ei niinkään pääoman teorian avaamiseen tai sen ”metafysiikan” tarkastelemiseen.

Negrin mukaan Grundisseen liittyvät ongelmat eivät siis tule niinkään sen teoreettisen järkeilyn monimutkaisuudesta tai vaikeudesta, vaan pikemminkin itse tekstin tai ”käsikirjoituksen” monipuolisesta ja –mutkaisesta luonteesta. Tärkeää onkin huomata, että Grundrisse on muiden asioiden lisäksi myös kokeellinen teos: se on eräänlainen Marxin pitkälle viety ja laaja ”yöllinen” ja salainen koe.

Marxin tilanne Grundrissen kirjoittamisen aikoihin oli hyvin toisenlainen kuin Pääoman kirjoittamisen aikana. Marx ja Engels uskoivat tuohon aikaan vielä vahvasti siihen, että suuri globaali taloudellinen lama tulisi järkyttämään kapitalistista kehitystä minä hetkenä hyvänsä, ja tämä puolestaan antaisi mahdollisuuksia työväenluokan vallankumoukselliselle uudelleen järjestäytymiselle monella tavalla pieleen menneiden Saksan ja Ranskan vallankumousyritysten jälkeen. Amerikassa, jonne Marx kirjoitti säännöllisesti sanomalehtimateriaalia (josta osan taisi kirjoittaa Engels) New York Daily Tribunelle oli käynnissä taloudellinen kriisi, jonka Marx tulkitsi olevan ennakkoa koko kapitalismin kriisistä. Grundrisse on Marxin kirjeiden mukaan kirjoitettu kuumeisesti öisin, usein aamuneljään saakka. Marx asui tuolloin jo Lontoossa ja hänen köyhyytensä ja taloudellinen ahdinkonsa oli tuolloin kenties pahimmassa jamassa. Grundrisse on myös kirjoitettu terveyden kustannuksella, alkoholia ja sikareita säästelemättä. Mutta, Marxin työtahti selittyy sillä, että suuri kriisi oli tuloillaan, ja hän halusi saada teoriansa talouden toiminnasta ja teorian poliittisesta toiminnasta, työväenluokan radikaalista vallankumouksellisesta poliittisesta subjektista, valmiiksi ennen tätä kriisiä. Grundrisse on siis syntynyt mielenkiintoisen sommitelman tuloksena, jonka tavoitteena on antaa teoreettiset pelivälineet käytännölliseen vallankumous kamppailuun. Siksi Negrin mukaan kyse on synteesistä tällä käytännöllis-teoreettisella tasolla. Kyse on siitä, että taloudellinen kriisi on tuhoisaan pääomalle vain, jos tuo samainen kriisi on mahdollisuus proletariaatille: muutoin kriisi ei tuhoa tai ylitä pääomaa, vaan uudistaa sitä (kuten sitten todella kävikin, ja on käynyt jälkeenkin päin).  (Francis Wheen: Karl Marx. Suomentanut Aarne T.K. Lahtinen. Otava 2000: Karl Marx & Friedrich Engels: Kirjeitä. Suomentaneet Timo Koste ja Vesa Oittinen. Kustannusliike Edistys 1976: Negri: Marx Beyond Marx. Translated by Harry Cleaver, Michael Ryan and Maurizio Viano. Autonomedia/Pluto.) 

Marxin tapa johdatella tätä käytännöllis-teoreettista kehitelmää, jonka tulisi löytää poliittinen aktiivisuus ja toiminta teoreettisen työn tasolla ja valmistaa poliittista subjektiivisuutta toimimaan kriisin käynnistyessä, toimii pitkälle Hegelin Logiikassa (Wissenschaft der Logik, 1812: URL: http://www.contradictio.de/hegel-logik.pdf) esitettyjen dialektisten siirtymien kautta (Logiikkaa Marx sanoo lehteilleensä ”vahingossa” Grundrisseä kirjoittaessaan, mutta saaneensa sen metodista huomattava hyötyä työlleen). Marx näkee hyödylliseksi erityisesti Hegelin esittämän taustat rationaliteetille ja tietynlaisen mystifioinnin poispyyhkimiseksi. Tietenkään Marx ei ”perusta” Hegelille, mutta käyttää häntä hyväkseen tieteellisessä mielessä – myös jatkuvasti kritisoiden Hegeliä.

Grundrissen tekstien sisältö ja tausta on suuriin piirtein seuraava:

1) Johdanto (Einleitung). Sisältyy kokonaisuudessaan muistikirja M:ään. Kirjoitettu elokuu 23. – syyskuun puoliväli 1857.

2) Seitsemän muistikirjan käsikirjoitus (Grundrisse). Seuraavassa järjestyksessä: I) Lokakuu 1857 II) n. Marraskuu 1857 III) Marraskuun 29. – Joulukuu 1857 IV) n. Joulukuun puolestavälistä helmikuuhun 185 V) Tammikuu 22. – noin helmikuun alkuun 1858 VI) n. Helmikuu 1858 VII) Helmikuun loppu, maaliskuu – toukokuu – kesäkuun alku 1858

3) Hahmotelma Bastiat ja Carey – kirjoitettu n. kesäkuu 1857. Ennen Johdantoa.

4) Index zu den 7 Heften, joka on kirjoitettu kesäkuussa 1858 ja liitetty muistikirja M:ään.

5) Urtext, kirjoitettu elokuu – marraskuu 1858. Kaksi muistikirjaa merkittu B’ ja B’’ ja B’’II.

6) Referaatti joka on suhteessa muistikirjan M:ään sisältöön, Grundrissen osiin II-VIII (ja Urtexstiin). Kirjoitettu noin helmikuu 1859, löytyy muistikirja B’’ lopusta.

7) Planentwurf 1859.

8) Lyhyitä Ricardon rahateoriaa koskevia otteita, joka löytyy neljännestä muistikirjasta niiden 24 muistikirjan joukosta jotka on kirjoitettu vuosina 1850-1853.

9) Pidempi sarja otteita Ricardon On the Principles of Political Economy (1817: URL: http://socserv.mcmaster.ca/econ/ugcm/3ll3/ricardo/Principles.pdf) teoksesta. Otteet löytyy kahdeksannesta muistikirjasta edellä mainittujen muistikirjojen sarjasta. Kirjoitettu n. huhtikuu – toukokuu 1851.

Negriä kiinnostaa erityisesti tekstit muistikirja M (Eli Johdanto) sekä muistikirjat jotka on kirjoitettu aikavälillä lokakuu 1857 – kevät 1858.Tärkeä on myös Bastiat ja Carey, sillä se sisältää kritiikkiä Proudhonia kohtaan (jota on myös Filosofian kurjuudessa)

Vaikka Grundrisse vaikuttaakin ilman johdantoa hyvin fragmentaariselta ja hajanaiselta tekstiltä, on siinä Negrin mukaan kuitenkin selvä dynamiikka, joka ohjaa koko työtä. Sivulla 4 Negri esittää Grundrissen sisällön ja rakenteen tiivistettynä.

Sivulla 5 Negri hahmottelee ongelmaa ja kysymystä Pääoman ja Grundrissen välillä. Negri ei siis halua lukea Grundrisseä Pääoman suunnitelmana tai hahmotelmana. Negri kyseenalaistaa esimerkiksi Rosdolskyn näkemyksen palkkatyön roolista suhteessa pääomaan ja osoittaa, että Grundrissessa työn ja pääoman suhde nähdään hieman toisin kuin Pääomassa.

Joka tapauksessa Negri nostaa esiin myös Kautskyn toiminnan Grundrissen julkaisemisen suhteen. Negri esittää, että Kautsky ei julkaissut muuta Grundrisseä (kuin Johdannon) siksi, että Grundrisse on poliittinen teksti – niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Mutta tämä näkemys tulee pitää mielessä aina Italian autonomeja ja ranskan radikaaleja marxilaisia (Debord yms.) luettaessa: Neuvostoliitto ja yleensäkin ”marxistit” nähdään hyvin epäilyttävänä joukkona, joiden tavoitteena ei ole vallankumous vaan jokin aivan päinvastainen. Kuten Negri viittaa, ”italialaiset toverimme” olivat jo tuolloin tulleet siihen johtopäätökseen, että Pääoma on ”tukittu tutkimus”, sillä kategorioiden (taloudellisten ja poliittisten) objektivointi, mikä Pääomassa suoritetaan, tukkii itse asiassa poliittisesti radikaalin vallankumouksellisen subjektiivisuuden toiminnan. Grundrisse sen sijaan on teksti, joka on omistettu vallankumoukselliselle subjektiivisuudelle. Ja Negrin mukaan juuri tästä syystä Grundrisse esittää Marxin kokonaisena: poliittisena ja taloudellisen logiikan selvittäjänä, käytännöllisenä ja teoreettisena – kun muut Marxin tekstit esittävät Marxin vain pätkittynä. Ja erityisesti pätkimistä ja kapeakatseisuutta on aiheuttanut lisäarvoteorian roolin korostaminen, niin Pääomassa, kuin Grundrissessä siten, että Grundrisse on nähty vain lisäarvoteorian raakaversiona.

Näissä tarkasteluissa, Negri osoittaa pätevää tieteellistä etenemistä viittaamalla jatkuvasti Rosdolskyn, Vygodskin jne. Grundrisse tulkintoihin. Lisäarvoteoria on todellakin Marxin teorian vallankumouksellinen ydin, mutta se ei ole riittävä ydin sillä ”lisäarvo prosessin dynaaminen yhtenäisyys ei, millään tavalla, eliminoi subjektien erottelemista”. Antagonismi ja ero on vieläkin tärkeämpää kuin lisäarvoteoria ja lisäarvon kasautumisen prosessit.

Lisäarvon kasautumisen prosessi edellyttää antagonismia ja eroa – ja riisto on lisäarvon kasautumisen ja rakentumisen prosessin jatkuva kumppani (ero). Siksi lisäarvon kasautumisen prosessia ei voi koskaan omia, sen valtaa ei voi kaapata itselleen. ”Antagonismin ulkopuolella ei ole liikettä, mutta tämän lisäksi kategoriat eivät ole edes olemassa sen ulkopuolella.” Siksi antagonismi – erottautumisen ja vastarinnan jatkuva prosessi joka luo liikettä – on Grundrissen ydin. Antagonismi on avoin prosessi, jota ei voi ottaa haltuun, kuten vaikuttaa olevan myös Grundrissen tapaus, sillä se on nimenomaan ”avoin työ” joka vastustaa marxilaisia tulkintoja ja kapitalistisia tulkintoja. Ja juuri siksi se on myös Marxin tekstien ”ydin”, se on epikurolaisesti liikkuva materiaali. Sitä ohjaa voimakkaasti mahdollisuus ja halu vallankumoukseen (huom. ei will to power vaan will to revolution). Grundrissessä kaikki muodollinen dualistisuus – pääoman analyysin vastakohtaisuus poliittiseen analyysiin, dialektiikan vastakohtaisuus materialismiin, objektiivisuuden vastakohtaisuus subjektiivisuuteen – sulaa sen dualismin todellisuudeksi, joka konstituoi, antagonistisesti, kapitalistisen prosessin.

Negri esittelee sivulta 10 alkaen seikkoja, jotka jäsentävät hänen Grundrisse luentaansa:

1) Rahan muodosta arvon muotoon. Grundrissessä rahan analyysi mahdollistaa arvomuodon analyysin. Tämä poikkeaa muista Marxin tavaramuotoon keskittyneistä analyyseistä. Kun käyttöarvo asetetaan vastakkain arvomuodon kanssa joka on johdettu rahasta, se saa jälleen täyden merkityksen ja laajan kehitystilan. Tämän seurauksena se näyttää johtavan rahan radikaaliin kritiikkiin ja toisaalta se näyttää johtavan arvon määrittelemiseen mystifioiduin termein.

2) Työn määritelmä. Grundrissessä työ näyttäytyy välittömästi abstraktina työnä. Työ on Marxilla aina alistamisen käsite.

3) Grundrissessä marxismi on anti-ekonomistinen teoria. Siinä tiede on antagonistista liikettä. Marxismilla ei ole mitään tekemistä sosialistisen taloustieteen kanssa.

Avoimen ”systeemin” taso. Sitä hallitsee kriisin ja vallankumouksellisen subjektiivisuuden syntymisen välinen suhde. Tämän vuoksi marxsismia voitaisiin kutsua kriisin ja kumoamisen (subversion) tieteeksi. Kriisiä ei voida tulkita sairaudeksi josta tulisi parantua, tai ainakin tämä tulkinta on vallankumouksellisen liikkeen pettämistä. Grundrisse on siirtymän ja ylimenon (transition) teksti. Subjektiivisuutta ei voida palauttaa riistoon. Marxilaisuus on tässä kumoamista ja siirtymää.

4) Grundrissessä esiintyvä kommunismin käsite on erityisen radikaali. Artikulaatio kommunismi – luokka kokoonpano näyttelee merkittävää roolia. Marxin esittämä vallan käsite on täysin uusi. Luokkakokoonpano – valta, luokkakokoonpano – siirtymä: näiden suhteiden artikulaation perustuu käyttäytymisten, tarpeiden ja itsevalorisaation rakenteen materiaalisuudelle. Marxilainen vallan käsite tulee asettaa tiukan kritiikin alaisuuteen.

5) Niiden käsitteiden dynaamisuus, jotka kuvaavat työväenluokkaa (tai työskentelevää luokkaa!).

6) Se, että palkkatyötä ei käsitelty omassa kirjassaan ja että se jätettiin muutamaan Pääoma I kirjan lukuun, on ongelma. Tulee seurata tiukasti tekstiä ja katsoa missä syntyy käsitteellinen yhdistelmä kriittisestä palkan määritelmästä ja vallankumouksellisesta kommunismin ja kommunistisen subjektiivisuuden määritelmistä. Näin voidaan hahmottaa sitä kirjaa, jonka Marxin piti kirjoittaa palkasta ja sen päälinjoja.

Marxilainen ajattelu perustuu myös metodille. Johdanto on tärkeä metodinen luku Grundrisselle. Tämä metodi on determinoiva abstraktio, tendenssin metodi, historiallisen materialismin metodi. Grundrisse ottaa historiallisen materialismin uudelleen määriteltyyn dialektiseen käytäntöön. Kahden dialektisen voiman synteesi on jatkuvasti avoin. Yhtäältä dialektinen järki sekaantuu determinaation ja tendenssin väliseen suhteeseen, se subjektivoi abstraktion, loogis-heuristisen välityksen ja asettaa siinä laadullistumisen ja historiallisen dynamiikan. Toisaalta materialistinen metodi, niin pitkälle kuin se on kokonaan subjektivoitu, kun se on avoin tulevaisuudelle ja luova, ei voi sulkeutua eikä sitä voida sulkea minkään dialektisen menetelmän tai ykseyden sisään. Determinaatio on aina kaiken merkityksellisen, kaiken jännityksen, kaiken taipumusten perusta. Materialismi puolestaan avaa jatkuvasti kaikki ”hyytymät”. Siksi Grundrisse on erittäin avoin työ. Marxin metodi saa aikaan eräänlaisen ”pluraalin universumin”.

Silti on tehtävä ero tutkimuksen hetken (Forschung) ja tieteellisen esittelyn (Darstellung) hetken välillä, joiden välistä suhdetta Grundrissessä voidaan seurata. Tämä prosessi ei ole lineaarinen eikä se oli unilateraalinen. Tutkimuksen ja esityksen välinen dialektiikka avaa jatkuvasti uusia suuntia uusille tutkimuksille ja esityksille. Jokainen uusi subjekti paljastaa uuden antagonismin ja saa aikaan liikkeen prosessin, jossa uusien subjektien syntymisen prosessi emergoituu. Syntyy äärettömästi pisteitä jotka ovat antagonistisessa suhteessa toisiinsa ja liikkuvat ”tutkimuksen rytmissä”. Tästä syystä Grundrisse on ”pluraali universumi”. Grundrissessa tavoitellaan käsitettä (joka on dynaaminen jne.), jotta se voitaisiin ”räjäyttää” (saattaa yhteyteen kaikkien muiden pisteiden kanssa) aina uusiin antagonismeihin ja uusiin determinoimattomiin suhteisiin. Marxilainen metodi on metodi, joka koskee tieteen todellisuutta ja pyrkii saamaan siitä kiinni, ottaen huomioon sen, että todellisuus on pluraali tai pikemminkin ”moneus”, mistä johtuen myös metodi on pluraali. Marxilainen metodi on konstitutiivinen niin kauan kuin luokkataistelu konstituoi räjähtäviä antagonismeja. Räjähdys, uudelle konstituution tasolle.

Ongelma on se, kuinka koko kapitalistinen konstituutio uusintaa lisäarvon dynamiikkaa sosiaalisella tasolla uusissa muodoissa, niin kapitalismin kuin luokankin näkökulmasta. Grundrissen lukemisessa on kysymyksessä arvolain kriisi. Teoria lisäarvosta tekee lopun kaikista tieteellisistä pyrkimyksistä, jotka pyrkivät aikaansaamaan keskittämistä ja dominaatiota arvolaista. Lisäarvoteoria hajottaa antagonismin vallan mikrofysiikaksi. Luokkakokoonpanon teoria asettaa uudelleen vallan ongelman perspektiivissä, jossa rekompositio ei ole ainoastaan ykseys, vaan tarpeiden moneus, vapauden moneus. Toisin sanoen Grundrisseä ei tule yrittää palauttaa johonkin muuhun, vaan lukea sitä itsessään. Negrin mukaan Marxin Grundrisse on siis ”materiaalia” epikurolaisessa hengessä (epikurolaisuus on minun tulkintaa), se on täynnä katkoksia, uusia kytköksiä ja murtumia. Sitä ei voi palauttaa yhteen. Negrin näkemys Grundrissen luonteesta on myös hyvin lähellä Deleuzen ja Guattarin ajatusta Rihmastosta (Rhizome julkaistiin alun perin vuonna 1976, ennen kuin se ilmestyi laajennettuna Mille Plateauxin johdantona) ja lopulta jopa Mille Plateauxia voidaan lukea D &G:n ”Grundrissenä” – joka on ”päätyö” mutta ei dominoiva tai totalisoiva, vaan pikemminkin konstituoiva: perustava.

Humanismista: tieteessä jossa vastakohtaisuus muuttuu antagonismiksi ei ole sijaa humanismille, ei vaikka siinä onkin tilaa materiaalin ”hourailulle”, deliriumille.

Negrin mukaan Marxin teoreettista kehitystä ei pidä ajatella jotenkin itsestään selvänä teleologisena systeeminä. Vanhalle dialektiselle materialismille täytyy antaa uudet kasvot. Negrin mukaan marxilaisuus ei missään nimessä ole ”suljettu talousteoria”. Molemmat näistä määreistä ovat Negrin mukaan absurdeja (kuten Pennajava tekee). Grundrisse on Negrin mukaan teksti, jossa vallankumouksellinen liike etsii uutta perustaa. Poliittis-käytännöllisenä artikulaationa se kertoo siitä hetkestä, jolloin työväenluokan täytyy asettua arvon systeemiä vastaan.

Grundrisse joka kulkee Pääoman läpi, on pätevä tulkinta. Pääoman käsitteet ovat keskeisiä antagonismien ymmärtämiseksi. Mutta kaikki Pääoman kategoriat eivät toimi näin. Tie Grundrissestä Pääomaan on siis ”onnellinen” prosessi, mutta näin ei ole toisinpäin. Toisin sanoen, Grundrisseä ei voida lukea Pääomasta käsin. Grundrisse on Marxin ajattelun vallankumouksellinen hetki. Grundrissen vihkojen myötä löytyy teoreettis-käytännöllinen murtuma, joka löytää vallankumouksellisen käyttäytymisen ja sen eron ideologiasta ja objektivismistä. Siinä teoreettinen analyysi löytää (vai perustaa?) vallankumouksellisen käytännön.

Pääoma tulee asettaa Grundrissen esittämän kritiikin kohteeksi. Se on antagonismin kyky, joka proletariaatista löytyy. Se on ”vallankumous alhaalta käsin” joka kritisoi ja vastustaa ”ylhäältä ohjattua vallankumousta”. Se kykenee kaikkeen sellaisen teoreettisen ja poliittisen teorian tuhoamiseen, joka irrottautuu todellisesta liikkeestä. Mitä siis olisi tapahtunut, jos Lenin tai Mao olisi saanut Grundrissen käsiinsä ja käyttänyt sitä samaan tapaan kuin Marx käytti ratkaisevalla hetkellä Hegelin Logiikkaa? Negrin mukaan Grundrisse on ”poikkeuksellista ruokaa” käytännölle. Se on kuin kukka ampiaiselle.

M.J

      

Huomioita: 2. Money & Value

Joo, polkastaanpa tätä kirjottelua vähitellen käyntiin.

Alla yleisluonnehdinta ja muutamia turhantarkkoja huomioita/kysymyksiä yhestä tietystä kakkosluennon kohdasta, jossa kehittelyn kysymykset/ongelmat miusta jotensakin tiivistyy. Vaikka tää voi mennä ensisilmäyksellä hiusten halkomiseks, miusta näillä jutuilla on kuitenkin jonninverran merkitystä ns. isommassakin kuviossa, esim. subjektiivisuuden kysymyksessä. Ja tähän liittyen, tässä iänikuisessa ongelmassa ylittää uskottavasti perusta/päällys-kuvio, mitä Negrikin tuossa implisiittisesti tekee. Ei siis vain todeta että “se on biopoliittista se talous nykyään”, ja lässynlää. Siis oikeasti ylittää osoittamalla subjektiivisuuden “konstitutiivinen läsnäolo ns. talous-objekteissa (tavara/raha/arvo jne. -muodot)”, ja kääntäen näiden determinaatiot ja niiden huomiointi subjektiivisuutta mietittäessä, sekä tietty tästä seuraavaan ristiriitaisuuteen (ns. vieraantumisen tematisointi, nyt kun kerran kiroilemaan lähdettiin alusta lähtien). Eri asia on, pystyykö Negri tähän, mut miusta kehittely on oikeen suuntasta ja rokkaa kivasti. Panee kyllä ihmettelemään miten vitussa/vitusti Negri on tuolta pudonnut eräässäkin myöhemmässä teoksessaan.

Keskustelun alussa korostetaan merkitystä lähteä liikkeelle in medias res, asioitten keskeltä, tässä tarkemmin ottaen rahasta. Lähtiessämme liikkeelle rahasta löydämme ittemme välittömästi pääomasuhteen sisältä. Rahasta lähteminen on siis vastakkaista Pääoman käsittelylle, jossa raha johdetaan tavara/arvomuodoista ja abstraktista (tupla)työstä. Negri näkee tän hyveenä ja etuna verrattuna Pääomaan, koska tällöin antagonismin “välittömyys” tulee paremmin esiin rahassa, mikä kriisin kontekstissa toki pitääkin paikkansa. Yleisemmin ei välttämättä, ja muutenkin “antagonismin välittömyyden” kehittely tuntuu paikoin vähän ristiriitaiselta. Eteenpäin: rahasta aloitettaessa myös “turhalta hegeliläisyydeltä ja abstraktioilta vältytään”. Katotaan tätä myöhemmin.

Sanotaan kuitenkin, että miusta vaarana on se, että näin “antagonismi derivoidaan ennakko-oletuksena pidetyistä ESINEIDEN/muotojen (tässä raha) välisistä suhteista”, eikä vastata kysymykseen mikä konstituoi antagonismin JA nää muodot. Toisin sanoen kategorioitten tasolla oletetaan nää muodot oleviks ilman niitten sosiaalisen/praktisen konstituution selvittämistä. Näin uhkaa pääoman kategoroitten ja muotojen asettaminen aprioreina. Eli miusta oikeamminkin sosiaalisesti todellisesta antagonismista/ristiriidoista (esim. käyttö/vaihtoarvon, konkreettisen/abstraktin työn) liikkeelle lähtien pitäisi vastaavasti kehittää nää muodot, ns. konstituutioloogisesti. Tää jälkimmäinen ns. tuplametodi tai muotojen “geneettinen kehittely” on Pääoman taktiikka. Sanon tän nyt siks, että tästä on varmaan iha hyvä keskustella koska Negri pelaa aika kovasti Pääomaa vastaan ja liputtaa vastaavasti kovasti Grundrissen puolesta.

Asiaan. Keskityn ekonomisiin objekteihin antagonismin muotoina ja siis välityksinä, eli kyse on tässä etenkin käsitteenmuodostuksesta ja sen suhteesta noihin antagonismin teemoihin. Kirjottakoot tarkemmin rahasta ja kriiseistä joku jos tahtoo. Miusta Negri käy ne kuitenkin läpi varsin selkeesti.

Negrin raha-analyysin alkupäässä determinoidaan tyylikkäästi luvun pihvi, eli antagonismin konstitutiivinen läsnäolo “pääoman muodoissa” kuten rahassa, ja vastaavasti se, miten tää todentuu kriiseissä. On siis osoitettava yhtäältä, että kriiseihin johtavat ristiriidat ei ole mitään ortodoksien kuolaamia “pääoman sisäisiä ristiriitoja” ELLEI ne oo pääomasuhteen sisälle kiskotun antagonistisen subjektiivisuuden ilmausta; ja toisaalta osoitettava, että vaikka Frankfurtin yms. poikien harmiksi “työväenluokka on täysin impotentti”, niin näin ymmärrettynä kriisit jne. kertoo aika karua kieltään siitä että jotain antagonistista toimintaa kuitenkin tapahtuu. Sitä kärjistääkseen (ns. luokkataistelupointti) olisi ymmärrettävä miten ja millä tavoin työväenluokan subjektiivisuus on “in and against capital”, ja miten näitten juttujen teoreettinen reflektio voi antaa aseita kamppailulle jne…. Oleellista kuitenkin luennassa on se, että antagonismit ja ristiriidat ovat todellisia, sosiaalisesti ja reaalisesti olemassaolevia abstraktioita. Ja näin on siis silloinkin kun nää ei manifestoidu ’68-spektaakkeleina: eli enemmänkin, Negri painottaa antagonismien läsnäoloa jokaisessa kategoriassa ja mediaation mutkassa: tässä siis se antagonismien moneus eri tasoilla, eri paikoissa ja eri intensiivisyyksinä. Tätä epäilemättä analysoidaan jatkossakin.

Välityksistä. Raha, kuten muutkin pääoman liikkeen muodot, on luokka-antagonismin konstituoivien ja luokka-antagonismin kautta konstituoituvien sosiaalisten suhteiden “mode of existence”ja (paremman käännöksen puuttuessa “olomuotoja”), ja kysymykseksi tulee siis miten nää muodot antaa “välityksinä” antagonismille tilaa “liikkua” näissä olomuodoissaan. Tuossa pätkässä luokka-antagonismi on lopulta olemassa vain rahan medioimana ja päinvastoin, miusta antagonismi ei oo koskaan “puhtaana” ja välittämättömänä. Kääntäen, raha “arvon välittömimpänä olomuotona” tulee tarpeelliseksi sosiaalisia suhteita erotettuina-integroivana liikkeenä vasta sitten kuin se välittää tätä luokka-antagonismia ollessaan vuoroin kiertokulkuvälineenä, arvomittana, pääomana. Se mikä näiden eri muotojen välityksellä/läpi kiertää on arvo. “Something (vaikkakaan ei nyt ihan merkityksessä thing, asiana) or other obtains only in and through the forms it takes”. Arvo on olemassa vain olomuotoinaan, muttei sellaisenaan, mikä tekee selvää uus-ricardolaisesta “embodied labourin” hohhailusta, johon Negrikin viittaa. Vaihtoarvo on arvon olomuoto, raha vaihtoarvon… Ja siten kriisi tarkoittaa välityksen kusemista. Välitys ei oo koskaan täydellistä, pelättyä “synteesiä” ei tule, vaikka kehittely olisikin dialektista.

Kantsii huomata, että ite en nyt tässä täysin seuraa Negriä. Miusta antagonismit on aina välittyneitä, Negri korostaa niitten välitt(ämätt)ömyyttä; myöhemmissä teoksissa myös subjektiivisuudesta puhuttaessa Negri korostaa multituden tiettyä välittömyyttä, ja siten hylkää “dialektiikan” ja “fetisismin” kysymykset, ainakin osittain. Megadiskurssissa nää on tavanomaisesti pyritty ylittämään General Intellectin kautta, mut se on toinen keskustelu. Yleisemmin kyse on kuitenkin siitä, onko subjektiivisuuden “mode of existence” pääomasuhteen sisällä “puhdasta” vai välittynyttä, eli siis vieraantunutta. Ja sitten jos vieraantunutta, ei kuitenkaan olematonta, pace frankfurterit..

Tohon ylläolevaan otan mieluusti kommentteja ja kehittelyitä, koska keskityin lähinnä muodon ja välityksen kysymyksiin. Muutakin siellä oli, mutten jaksa nyt käydä tässä läpi. Otetaan mieluummin se mahdollinen ongelmakohta sivulta 31. Pohjana se, että miusta Negri on tähän mennessä sanonut suunnilleen niin, että koko kapitalististen yhteiskuntien totaliteetit on antagonismien ja niiden välitysten, eli luokkataistelun liikettä.

Kuitenkin sivulla 31 kyseeseen tulee “social conditions of the antagonism”, ja eritoten näiden kritiikki sikäli kuin kritiikistä tulee poliittista. Mitä siis on antagonismin olosuhteiden tai ehtojen kritiikki? Paremminkin, onko mahollista erottaa antagonismi ja sen sosiaaliset olosuhteet, jos nää olosuhteet on antagonismin “olomuotoja”, kuten yllä koitin esittää? Kysyn abstraktisti siksi, että keskustelu on erityisen abstraktia koko ajan. Edelleen, jos kriisien ja työväenluokan subjektiivisuuden aiheuttamien antagonismien immanentista yhteydestä pidetään kiinni, siis siitä että työväenluokka ja antagonismi on läsnä pääomasuhteessa muunakin kuin ortodoksimielessä pääoman”sisäisenä” ristiriitana, miten olosuhteet ja antagonismi voidaan erottaa? Miten antagonismin olemassaolo (existence) ja konstituutio voidaan erottaa? Miten subjektiivisuus ja “olosuhteet” tai rakenne jossa subjektiivisuus artikuloituu voidaan erottaa? Eikä voidakaan.

Teen tän liikkeen siksi, että vieraantumispuintia ois pakko harkita, eli sitä että subjektiivisuuden “olomuoto” pääomasuhteessa ois ristiriitainen, “in the mode of being denied”. Ja silti aivan todellista, kuten kriisianalyysi osoittaa. Ja myös siksi, ettei mennä Empiren linjoille ja puhuta “työväenluokasta”, siinä multituden asussa, ja pääomasta, tai imperiumista, kahdella eri ontologisella tasolla… “pelkkänä kaappausapparaattina”… Miten siis kehitellä Negrin antagonismianalyysi kriiseineen radikaalimmaksi, eli ilman tätä subjektiivisuuden/olosuhteiden erottelua, ja siis ajatella subjektiivisuutta ja olosuhteita jotenkin muutoin kuin tuolla “ulkoisen suhteen” tavalla? Mistä välitys, miten asettaa tää suhde sisäisenä? Sillä “men make their circumstances as much as circumstances make men”.

Olisiko mahdollista ajatella “social conditionsia”, siinä mielessä kuin Negri sitä ajattelee, on vieraantuneen subjektiivisuuden itsensä kanssa ristiriitaista praksista? Että “sosiaalinen objektiivisuus” ja “rakenteet” on vieraantuneen subjektiivisuuden “olomuotoja”; eli vaikka “sosiaaliset olosuhteet” yhtäältä determinoikin subjektiivisuutta, ovat ne kuitenkin tämän subjektiivisuuden itsensä työtä, Marcusea(!!) mukaillen? Miten muuten tätä yrittäisi käsitteellisesti ymmärtää kuin subjektiivisuuden todellisesti olemassa olevan ristiriitaisuuden kautta?

Koitan kirjottaa tuosta Negrin asettamasta erosta Pääoman ja Grundrissen kehittelytapojen välillä tähän liittyen vielä jossain vaiheessa. Nyt sanon enää että toivottavasti tää on sen verran vastakarvaan, että jaksatte nähdä vaivaa lytätä…

Joelkoo

Marx Beyond Marx -lukupiiri

Negri-instituutin ensimmäinen opintopiiri starttaa Negrin kirjan Marx Beyond Marx merkeissä maanantaina 5.2. klo 14 Jyväskylän yliopistolla. Ensimmäiseen kokoontumiseen luetaan ensimmäinen luku, joka on yleisesitys Grundrissestä teoksena.

Marx Beyond Marx perustuu Negrin Grundgrisse-luentoihin, jotka hän piti Pariisissa vuonna 1978 Luis Althusserin kutsumana. Ranskassa Negri tosin oli jo muutenkin lähdettyään maanpakoon Italian valtion Autonomia-liikkeeseen kohdistamaa repressiota. Kirja on julkaistu vuonna 1993 Autonomedialta: Ks. kirja AM:n kirjamyynnissä.