Lesson two: Money and Value

Miksi aloittaa rahaa koskevilla muistiinpanoilla? Negrin mukaan näin päästään suoraan asian ytimeen. Kun myöhemmin siirrytään metodia koskevaan käsittelyyn, olemme jo nähneet metodin toiminnassa ja voimme lukea sitä kirkkaammin ja ymmärtää, mikä siinä on erityisen tuottavaa. Negri esittää myös, että rahaa koskeva polemiikki muodostaa Grundrissen kantavan teeman. Kysymys rahasta sitoo kirjaa yhteen; kirjaa voidaan lukea kokonaisuudessaan sen kautta.

Grundrissen osuus rahasta alkaa Alfred Darimonin kritiikillä. Negri huomauttaa, ettei kyse ole mistä tahansa kriittisistä huomioista, vaan suora johdatus luvun keskeisiin aiheisiin. Huomautukset Darimonista johtavat välittömästi yleiselle tasolle. Darimon-kritiikki esiin nostamat teemat voidaan listata seuraavasti: A) Raha ja kriisi; rahaa on tutkittava yhteydessä kriisin käsitteeseen ja kriisin ilmenemismuotojen on toimittava analyysin ”moottori”; B) Raha sosiaalisena suhteena ja siis epätasa-arvon ilmauksena; C) Raha mittana, jaon välineenä sekä raha rahana ja pääomana; D) Raha ja arvo. Nämä muodostavat Negrin mukaan rahaa koskevien muistiinpanojen keskustelukentän, jonka myös Negri pyrkii luennollaan ottamaan haltuun.

Negri korostaa Grundrissen kritiikkiä “välittömänä” ja käytännöllisenä kritiikkinä: kritisoidessaan rahaa Grundrisse pureutuu suoraan kokemukseemme yhteiskunnasta, jossa raha läpäisee kaiken ja jossa juuri rahan määräävä asema tuhoaa elämisen mahdollisuuksia.

Negri korostaa, että arvoteorian on siten omaksuttava rahaa koskevat piirteet. Arvoteoria on pelkästään viittaus rahaan, joka on puolestaan antagonismin yhteiskunnallisen välityksen konkreettinen merkki. Arvo määritellään yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan muodossa, keskimääräisenä työaikana, siinä mielessä kuin tämä on rahan arvon määräytymisen viitekehyks. (UUSI KPL)

Negrin mukaan Grundrissen analyysi rahasta konkretisoi Marxin arvoteorian ainutlaatuisella tavalla. Tavaraa koskevat erittelyt Pääomassa Negri näkee luonteeltaan huomattavasti idealistisemmiksi. Raha on konkreettinen esine, joka sisältää arvon koko dynamiikan ja sen sisältämät ristiriidat niin muodolliselta kuin sisällölliseltäkin kannalta, ilman arvokeskustelun tyhjiä abstraktioita, Negri summaa. (UUSI KPL)

Kapitalismissa maailma näyttäytyy meille rahamuodossa, vaihtoarvoina, tavaroina. Grundrissessä Marx ei siis kehittele rahaa analysoimalla tavaraa, vaan ottaa rahan lähtökohdaksi. Negrin mukaan etuna on juuri kritiikin välitön antagonistisuus. Elämme maailmassa, joka on tehty rahasta, rahalla ja jossa kaikkea punnitaan rahassa. Emme elä ennen rahaa tai vain käytä sitä, elämme sen sisällä. Negri toteaakin, että arvo on “samaa paskaa kuin raha”. Raha ei Grundrissessa muodosta arvon erikoistapausta, se edustaa arvoa kokonaisuudessaan. Lisäksi ei ole arvoa sinänsä. On vain arvoa antagonismin hallintana.

Arvo on siis vaihtoarvoa ja raha on arvojen arvo. Negrin luenta Grundrissestä korostaa eroa Marxin myöhempään tuotantoon. Arvoteoria on välittömästi yhtä kuin lisäarvoteoria, teoria riistosta, ilman mitään välityksiä. Negrin mukaan Arvolaki ei Grundrissessä jäsenny tavaran, arvon ja lisäarvon kolmikannaksi – lisäarvo ei välity arvon kautta, keskimmäistä termiä ei ole – vaan arvoteoria on välittömästi teoria riistosta, eli siitä, kuinka työvoimatavarasta uutetaan lisäarvoa alistamalla se vaihtoarvoksi työnjaon ja siihen elimellisesti kytkeytyvän palkkatyöläisyyden keinoin. Arvosta ei voi puhua puhumatta samalla riistosta ja ennen kaikkea käsittelemättä samalla arvottamista yhden luokan hallintana toisen yli. (Negri viittaa tässä käsitteeseen ”overdetermination”, ylimääräytyminen, eli hän osoittaa argumenttinsa seminaaria isännöineelle Althusserille.) Rahalla on vain yhdet kasvot, nimittäin pomon, Negri kuittaa ja lisää, että juuri tällainen lähestymistapa on ominaista Grundrisselle ylipäätään. Se kaivaa jokaisesta teemasta esiin siinä vaikuttavan käytännöllisen antagonismin. Grundrissen kidassa jokaisen kategorian alta avautuu konfliktin levoton maaperä…

Tämä siis pätee myös rahaan. Rahaa on luettava arvolain kriisinä sen sijaan, että sitä luettaisiin vain arvon yksinkertaisena ilmauksena tai hahmona. Tällaisella luennalla on suora yhteys tekstin kirjoitusajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen: Grundrissen viitekehyksenä olivat 1800-luvun puolivälin talouskriisit. Kriisiaika toimi työn pontimena, ja Negri esittääkin, että kriisien ilmentymät toimivat analyysin moottoreina. Darimonin teos, jonka kritiikistä Marx lähtee, käsittelee nimenomaan pankkien reformeja vastauksena yhteiskunnalliseen kriisiin. Darimonin teos osoittaa siten osaltaan, kuinka kriisit aletaan 1800-luvulla ymmärtää aina ennen kaikkea taloudellisina kriiseinä!

Rahan kriisit ovat myös tapahtumia, joiden kautta moderni valtio kehittyy pääoman yhteiskunnallistumisen muotona tai ”kollektiivisen kapitalistin” edustajana, kuten Engelsin termiä käyttäen voimme sanoa. Seuratessaan aikansa kriisitilannetta Marx seurasi myös modernin rahajärjestelmän kehittymistä hallinnollisesti keskitettyjen eli valtiollisesti järjestettyjen markkinoiden syntymisen muodossa (tekstissä käytetään tarkkaan ottaen sanaa likviditeetti, onko siis siis sanan ”markkinoiden” käyttö tässä liian ylimalkaista?). Valtio täydellisesti kehittyneenä rahajärjestelmänä tekee myös riistosta täysin yhteiskunnallista. Lopulta juuri tämä seikka teki Marxille välttämättömäksi rakentaa analyysi suoraan lisäarvon ja riiston yhteiskunnallistumisen termeille. Samalla valtion muotoutuminen markkinasuhteiden sisältämän antagonismin ”synteesiksi” teki välttämättömäksi määritellä valtiollinen tila luokkataistelun tasoksi.

Määritellessään kriisin rahan ”sisällöksi” Marx määrittelee ne myös kapitalismin kehityksen ”historiallisen tendenssin” hahmoksi. Kapitalistisen kehityksen suunnat päätetään siis kriisiaikoina, vastauksena kriiseihin. Siinä missä porvarillinen taloustiede esittää kriisit talouden objektiivisina lakeina tai sattumanvaraisten taloudellisten tekijöiden seurauksina Grundrisse avaa näkökulman kriisin subjektiivisiin ja luokkaperustaisiin syihin. Kriisin taustalla on kahden luokan välinen taistelu. Raha ilmaisee muodollisesti kahden tavaran välistä samanarvoisuutta, mutta Grundrissen analyysi paljastaa sen samanarvoisuuden mitaksi vain sillä ehdolla, että se välittää epätasa-arvoista suhdetta. Rahan sisältönä on epätasa-arvo ja riisto, vaikka se ulkonaisesti näyttää vain arvon viattomalta ilmaukselta. Raha arvon ilmauksena on annettu vain ristiriitana, Negri kiteyttää. Voimme sanoa tämän myös niin, että kapitalismin historiallista kehitystä on luettava suhteessa antagonismeihin, jotka jatkuvasti kriisiyttävät sitä ja haastavat sen määräysvallan.

Riiston taustalla on sosiaalinen suhde, joka tekee vaihdon, ja siis rahan ja arvon, välttämättömäksi. Tämä suhde on tietenkin palkkatyöläisen suhde, siis työvoimatavaran ja sen ostajan suhde. Kuten Marx Grundrissessä huomauttaa, yhteiskunnallisesti ratkaisevin rahavälitteinen vaihto ei tapahdu tavaroiden, vaan työn ja tavaroiden välillä. Vaihtoarvo kehittyy yhtä aikaa työnjaon kanssa työntekijä tullessa riippuvaiseksi tavaroiden vaihdosta. Mitä pidemmälle työnjako kehittyy, sitä riippuvaisemmiksi tuottajat tulevat vaihdosta ja sitä itsenäisemmäksi vaihdon alue tulee suhteessa tuotantoon. Tämä pätee kahteen suuntaan, sekä työvoimatavaran myyntiin että työpalkan kulutukseen.

Raha edustaa siis suoraan sosiaalista suhdetta pääoman ja työvoiman välillä. Kapitalismissa raha ei vain kasaudu sille, jolla on valtaa, vaan valtaa ei voida ajatella rahan ulkopuolella. Se välittää suoraan itsessään omaisuussuhteita, jotka ovat epätasa-arvon ja siis alistuksen suhteita. Raha on valtaa. Negrin Grundrisse-luennassa tällainen jokseenkin naivistinen argumentti saa syvällisesti teoretisoidun viitekehyksen. Se pitää fokuksen olennaisimmassa, joka on aina lopulta työvoiman ja pääoman välinen suhde.

Raha ei ole valtaa vain siinä merkityksessä, että rahalla voi ostaa kulutushyödykkeitä. Tai: se on nimenomaan valtaa tässä merkityksessä kunhan muistamme, että kapitalismissa työvoima on tavaraa siinä missä mikä tahansa tavara. Rahan omistajalla on kuluttajana valtaa yli työvoimatavara. Hän voi käyttää toisia ihmisiä hyväkseen mielihalujensa mukaan. Hän voi panna toiset tekemään töitä, ei vain korvaamaan omaa työtään, vaan toteuttamaan mitä mielivaltaisempiin suuntiin kasvavia halujaan. Sivumennen lienee kuitenkin tärkeää huomauttaa, että kyse ei ole ”luontaisesti” pahojen ihmisten toiminnasta ”luontaisesti” heikompia kohtaan, kuten humanisti ajattelee perätessään kapitalisteilta ”moraalia”. Kyse on pääoman toimintatavan välttämättömästä seurauksesta, yhteiskunnallisesta suhteesta, joka on rakenteellinen ennemminkin kuin yksilöllinen. Pääomasuhde tuottaa määrätynlaista halua sekä sen uusintamista ja kasvattamista, mutta se ei suinkaan perustu millekään luonnonvakiolle. Sen ylläpitäminen on kapitalistien intresseissä, mutta kapitalistit eivät kasva puissa (ainoa hyvä asia, mikä meillä on heistä sanottavana), vaan ovat tämän yhteiskunnallisen suhteen rakentamia. Ja tietenkin pääomasuhde tuottaa myös siitä irtautumisen halua…

Jos rahan kasautuminen on pääomasuhteen toinen puoli, on toinen puoli se, että syntyy työväenluokka, jonka on tehtävä itsestään ja elämästään vaihtoarvo. Hänen on elettävä työnä, oltava elävää työtä, jota kapitalisti voi ostaa. Mitä tahansa hän tekeekään, hänen on ennen kaikkea tuotettava yleistä tuotetta, vaihtoarvoa, tehtävä itsestään rahaan vaihdettavissa oleva tavara. Negrin mukaan Marx esittääkin rahan yhteiskunnallisen liikkeen ”universaalina” eli yleisenä kierron välittäjänä, joka on osallisena niin ostossa kuin myynnissäkin. Raha on siten itsessään jatkuvasti liikkeessä ja yhteiskunnallisesti se näyttäytyy jopa liikkeen syynä. Se esiintyy autonomisena markkinavoimana suhteessa yksilöihin tuottaen valheellisen kuvan välittämänsä liikkeen ”ikuisuudesta”. Todellisuudessa, Negri painottaa, kapitalistinen kierto on läpeensä antagonistinen tapahtuma.

Tässä Negrin luenta jää roikkumaan väitteen tasolle, eikä se ota havainnollistuakseen. Työvoimatavaran muunnin osalta tosin jo näimme, ettei työn myymistä ja ostamista välitä tasa-arvo, vaan jännite. Entäpä kulutuksen osalta. Voisimme ajatella, että kulutuksen alueella kapitalisti on pakotettu myymään tuotteita ja ihmiset ovat pakotettuja ostamaan niitä. Koska tuotteita on kuitenkin aina tuotettu yli sen määrän, minkä ihmiset voivat kuluttaa – sillä heille maksettu palkka ei kata liikkeelle laitettujen tuotteiden koko määrää – on kapitalismi tuomittu alituisiin ylituotantokriiseihin. Edes kapitalistiluokan oma kulutusvolyymi ei pelasta tilannetta, sillä kapitalisti ei voi tuhlata kaikkea saamaansa voittoa, vaan ollakseen kapitalisti on pakotettu investoimaan yrityksensä tuottavuuden kasvattamiseen. Kapitalistin on pyrittävä jatkuvasti alentamaan tuotantokustannuksia sekä kasvattamaan tuotteidensa markkinoita tai tuotettu ylijäämä menee hukkaan. Kapitalismi siis tuottaa yhtä aikaa tavaran ylijäämää ja köyhyyttä.

Rahan kyky hallita perustuu sen liikkuvuuteen. Raha on mobiili hallinnan muoto. Paikallaan olon sijasta sitä luonnehtii jatkuva katoavaisuus tai ohikiitävyys. Se on totaliteetin merkki, joka on kaikkialla muttei pysy missään paikoillaan. Sen olemassaolo osoittaa yhtä aikaa jäykkyyttä ja notkeutta. Raha on olomuodoltaan juoksevaa.

Tässä juoksevuudessaan rahan arvo määräytyy jatkuvan heilahtelun ja vaihtelun pohjalta. Arvon näennäinen ekvivalenttius sisältää siten jatkuvan kriisiytymisen mahdollisuuden. Raha yleisenä vaihdon merkkinä tekee siten myös kriisin mahdollisuuden yhteiskunnalliseksi vakioksi. Tämä mahdollisuus toteutuu antagonismien voimasta ajoittaisina todellisina kriiseinä. Kapitalismiin on sisäänkirjoitettu rakenteellinen mahdollisuus sen kaatamiseksi. Raha kuitenkin uusintaa (restrukturoi) itseään jatkuvasti johtuen sen välttämättömyydestä siirtää eteenpäin ristiriidan rajaa, jota rahajärjestelmän kierto tuottaa. Rahan on jatkuvasti sekä annettava periksi antagonismeille että uusinnettava riisto. Rahan jatkuva kierto pyrkii viemään ristiriidan päätökseen ja ratkaisemaan sen. Sen dynamiikka sisältää maailmanmarkkinoiden kehittymisen tendenssin. Maailmanmarkkinat ovat tila, jossa rahan ristiriidat monistuvat äärimmilleen ja muodostavat erojen totaliteetin.

Mitenkään heikko komennon väline raha ei ole. Negri painottaa, että raha kykenee ylimääräämään antagonistiset suhteet. Se on subjekti, joka kykenee olemaan todellisesti vallassa vaikka se onkin ”vain” symboli. Se syntyy todellisuudessa vaikuttavasta tietoisesta skismasta, mutta myös rikkoo sen ja kykenee siten olemaan todellisuutta voimakkaampi.

Niinpä Grundrisse hylkää kaikki sosialistiset ratkaisut markkinatalouden järjestämiseksi. Se kuljettaa analyysin pisteeseen, jossa vallankumous tulee esille riistosta vapautumisena siinä merkityksessä kuin vapautuminen tarkoittaa arvon kierrosta vapautumista sinänsä – mikä on yhtä kuin vapautuminen riiston kierrosta. Ei voi olla vallankumousta ilman porvarillisen yhteiskunnan, palkkatyön ja rahan tuhoamista. Kapitalistinen yhteiskunnallistuminen ylevöittää rahan yhteiskunnallisen luonteen riistosuhteena. Kommunistinen yhteiskunnallistuminen tuhoaa rahan affirmoiden työvoiman välitöntä yhteiskunnallisuutta. Arvo on rahaa, joka välittää yhteiskunnallisia suhteita, asettuu niiden väliin, niiden omalakiseksi sääntelijäksi, eikä sille ole muuta vaihtoehtoa kuin tuhoaminen.

Talouden reformit, edes sosialistiset reformit, eivät Negrin mukaan ole Grundrissen vastaus tähän perustavaan epätasa-arvoisuuteen. Kapitalismi jakaa ennen kaikkea epätasa-arvoa. Reformien tuloksena voi olla vain sama, mikä on jo kriisin oletuksenakin, raha epätasa-arvon ekvivalenttina, antagonismin piilottajana ja hallintana.

Tässä on olennaista huomioida, mikä Negrin mukaan tuhoaa rahan. Negrin Grundrisse-luennassa kommunismissa ei ole kyse muodollisen ”tasa-arvon” ohjelmasta, vaan kaikista raivostuttavimmasta ja raivokkaimmasta erojen affirmaatiosta, luovuuden politiikasta. Vastoin vasemmistopiirien yleistä älyttömyyttä kommunismi ei ole arvojen yleisen vaihdettavuuden toteutumista, vaan kaikkien tasa-arvon mittojen yleistä tuhoamista. Näkökulma on radikaalisti erilainen kuin sellaisilla työväenliikkeen suuntauksilla, jotka eivät ole kyenneet uudistamaan ajatteluaan 1960-luvulla auenneen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden syklin seurauksena. Vain harvat työväenliikkeen militantit ovat ymmärtäneet päivittää ajattelunsa suhteessa siihen murtumaan, jonka uudet yhteiskunnalliset liikkeet nimenomaan eron politiikan ja moneuden liikkeinä tuottivat kapitalistiseen järjestykseen. Tuo murtuma kriisiytti teollisen kapitalismin ja käynnisti kapitalistisen uudelleen järjestelyn, jonka satoa niitämme tänään tietokapitalismin ja kontrolliyhteiskunnan muodossa.

Toisaalta myös Negrin luentaan on helppo esittää varaus. Jos kaikki reformit voi kritisoida lyttyyn ”a priori”, hahmottuu ainoaksi toimintamahdollisuudeksi helposti vain vallankumouksen odottaminen. Negriä tuntien, tämä ei tietenkään voi olla hänen sanomansa. Voidaan ensinnäkin viitata klassiseen operaistiseen taktiikan ja strategian erotteluun, jolloin voi olla taktisesti järkevää tehdä reformeja, mikäli ne ovat strategisesti linjassa ja siis tuottavat vallankumouksellisuutta. Toiseksi poliittisia analyysejä pitää osata lukea. Tietenkin vallankumouksellisen analyysin pitää keskittää analyysin kärki vallankumouksellisen hetken rakenteen selvittämiseen. Analyysi ei voi kiertää aihettaan kuin kissa kuumaa puuroa. Sen on käytävä suoraan lautaselle ja särjettävä vielä itse lautanenkin. Vain suora analyysi voi antaa toiminnalle kirkkaan perspektiivin, vaikka käytännön toiminta sitten sekoittuukin aina toimintamahdollisuuksien rajoitteisiin.

Advertisement