Lesson Six: Social Capital & World Market

Yhteiskunnallista pääomaa ja maailmanmarkkinoita käsittelevässä luvussa Negri siirtyy tarkastelemaan pääoman kiertokulkuprosessia. Negri tarkentaa, että tähän saakka kiertokulkuprosessi on ollut käsittelyssä lähinnä vain negatiivisessa valossa, korostaen sen tuhoisia ulottuvuuksia. Nyt sitä on tarkasteltava välityksen näkökulmasta, sillä pääoman kiertokulku, työssä tuotetun arvon realisoituminen markkinoiden välityksellä tarkoittaa pääoman voittoa kriisistä tai ainakin sen hallintaa.

Luvun suuret linjat voi kiteyttää seuraavasti. Pääoman on laajennuttava ja monistuttava yhteiskunnallisen kierron välityksellä kyetäkseen normalisoimaan kriisin, mutta jokainen pääoman uusi aluevaltaus perustaa myös uuden luokkasuhteen. Pääoman kiertokulussa on kyse pääoman ekspansiivisesta luonteesta, joka tekee siitä yhteiskunnallisen voiman, yhteiskuntaan vaikuttavan voiman, joka alistaa tendenssinomaisesti koko yhteiskunnan valtaansa. Tässä mielessä pääoman kiertokulun tarkastelu on sen tarkastelua “tuottavana”. Kiertokulku muokkaa yhteiskuntaa toimimaan lisäarvon tuotannon ehdoilla – tai paremmin sanottuna lisäarvon tuotannon ehtona.

Kuitenkin juuri samasta syystä kiertokulun analyysi avaa näkymän vallankumouksellisen luokkasubjektin rakentumiseen, kommunistiseen teoriaan tämän subjektin asteittaisesta kehittymisestä. Negri korostaa, että juuri tällainen lähestymistapa realisoi Marxin metodologian, jonka ydin on tarttua perustavaan sosiaaliseen suhteeseen subjektiivisesti hedelmällisellä tavalla, siten, että voimme nähdä suhteen avaimena todelliseen yhteiskunnalliseen muutokseen.

Negri ottaa luentansa keskiöön esseen Die Formen huomautettuaan ensin ironisesti, kuinka se jatkaa monen sadan sivun käsittelyä kriisistä tehden käsittelyyn jälleen yhden viivytyksen sen sijaan, että veisi lukijan jo uuteen tematiikkaan. Negri kuitenkin korostaa, ettei Die Formen ole mikä tahansa essee, eikä varsinkaan sellainen romanttinen tai humanistinen idealisointi alkukommunismista, jollaisena sitä on paljolti luettu. Negri painottaa Die Formenin paikkaa Grundrissessä: se on olennainen siirtymä kriisistä kiertokulkuprosessiin, se täydentää kriisin analyysin. Se identifioi yhteiskunnallisen kentän voimat. Se on askel erottamisen dialektiikan konkreettiseen määrittämiseen.

Negri jakaa Die Formenin yhteen yleiseen ja abstraktiin jäsennykseen sekä tälle sijoittuvaan kahteen konkreettisempaan positioon. Yleisesti jäsentäväksi tekijäksi Negri lukee ajatuksen siitä, että kapitalistisen tuotantomuodon historiallisen kehityksen yleinen laki kulkee yhteisöstä tuotantomuodon perustamisen ja vakiintumisen kautta tuotantomuodon alkuperäisten yhteiskunnallisten ehtojen lakkauttamiseen. Toisin sanoen kapitalistinen tuotantomuoto ei ensi vaiheessaan muuta ihmisten itsensä jo muodostamia yhteistoiminnan muotoja, vaan ottaa ne haltuun sellaisinaan, tai paremmin sanottuna erottaa suhteiden uusintamisen ihmisten oman aktiivisuuden piiristä ja alkaa välittää suhdetta pääoman kasaamiselle alisteisena markkinasuhteena.

Vähä vähältä kapitalistinen tuotantomuoto alkaa kuitenkin muokata omia perustuksiaan siirtyen muodollisesta todelliseen alistukseen. Yhteisöllinen järjestelmä, jolle kapitalismi aluksi perustaa, tuhoutuu kapitalististen omaisuussuhteiden kehityksen myötä. Kehitys tapahtuu lisäksi prosessuaalisesti: yhteisöllisyyden taso määrittää ja rajoittaa objektiivisella tavalla tuotantomuotoa ja sen kriisejä, mutta siirtää kerta toisensa jälkeen riiston rajaa yhä syvemmälle yhteisöllisiin kudoksiin. Jokainen kapitalistinen muodostelma on rajoittunut, mutta kapitalistisen kehityksen suuntana on mihinkään erityiseen yhteisölliseen muotoon rajoittumaton inhimillinen potentiaali. Siis samalla kun kapitalismi kehittyessään erottaa ihmiset määrätyistä yhteisöllisesti rakennetuista suhteista se myös vapauttaa yleisen inhimillisen potentiaalisuuden mihin tahansa suhteisiin.

Negri abstrahoi liikelain tarkoittavan siirtymää ykseydestä eroon. Kyse on erottamisen dialektiikasta, jonka Negri asettaa kriittiseen suhteeseen ristiriidan dialektiikan kanssa. Kapitalistisen rikkauden tuotannon ehtona on ihmisten yhä perustavampi erottaminen yhteisöllisistä uusintamisen ja tuottamisen siteistä. Tämän yleisen jäsennyksen puitteissa Negri siis erottelee Marxilta kaksi konkreettisempaa positiota. Ensimmäinen koskee muinaisia, esikapitalistisia yhteisöjä, Marxin romanttissävytteisiä huomioita. Näillä Negri ei näe merkitystä analyysinsa kannalta. Sen sijaan positio, josta Marx keskustelee niin sanottuna alkuperäisenä kasautumisena on Negrin mukaan hyvin tärkeä.

Alkuperäinen kasautuminen konkretisoi erottamisen dialektiikan modernin työläisen palkkatyöläistymiskehitykseen, joka irrottaa työläisen alun perin yhteisöllisesti kehittyneistä teollisista tuotantovälineistä ja tekee näin työläisestä “vapaan” myymään omaa työvoimaansa. Palkkatyöläistyminen kytkee ihmiset irti heidän yhteisöllisistä sidoksistaan synnyttäen sekä työvoiman että pääoman, jotka toisistaan irrallisina ovat vain tuotannon potentiaalisuutta, jotka siten ovat sidottuja toisiinsa, mutta vain vain negatiivisen suhteen välityksellä. Kumpikin osapuoli määrittää toista puutteen kautta. Mutta mikä olennaisinta, Negri huomioi, “vapaiden” palkkatyöläisten syntyminen on konkreettinen ja ruumiillinen prosessi, jossa syntyy kaksi luokkaa ja luokkien välinen taistelu. Die Formenin argumentaatio personifioi, subjektivoi kriisin analyysin ja luokkataistelun osapuolet. Se tuo analyysiin subjektiuteen liittyvän tahdon, eikä sen merkitystä Grundrissen sisäisenä siirtymänä voi siten väheksyä.

Negri myöntää, että Die Formenia vaivaa tietynasteinen naturalistinen ja humanistinen argumentaatio, mutta korostaa, että ongelmaa on liioiteltu suuresti. Jos Die Formenia lukee metodisesta näkökulmasta huomaa, että sen argumentaatio kehittyy rivi riviltä esseen korostaessa loppupuolella yhä painokkaammin erottamisen dialektiikkaa keskeisenä teemanaan. Yarkastelun näyttämöksi tulee lopulta luokkataistelu, työläisen vieraannuttamisen ja vallankumouksellisen tuhoamisen välinen suhde. Jos esseen alkupuolen subjektiutta saattaakin vielä lukea alkuperän nostalgiana niin takautuvasti katsottuna tällainen subjektius näyttää ennemminkin teoreettiselta konstruktiolta, jonka tarkoituksena oli vain avata keskustelu erottamisen dialektiikasta. Lopulta olennaisemmaksi tulee näkymä äärimmäiseen vieraantuneisuuden ja alistuksen tilaan, joka on yhtä aikaa myös riistosuhteen kumoamisen ja yksilöllisten tuotantovoimien täyden kehittymisen mahdollisuus.

Artikuloituaan nämä Die Formeninia kokonaisuudessaan määrittävät ulottuvuudet Negri siirtyy erittelemään yksityiskohtaisemmin, miten pääoman kiertokulkuprosessi esseessä esitetään. Eteen aukeaa näköala siihen, miten pääoma muokkaa yhteiskunnalliset ehdot oman logiikkansa palvelukseen. Samoin kuin raha on yhteiskunnassa alati liikkuva ja kaikkea liikuttava olio, myös pääomaa määrittää jatkuva liike. Mutta sitä määrittää myös oman ympäristönsä organisointi ja hallinta. Siten kiertokulkuprosessi merkitsee ennen kaikkea prosessia, jossa pääoma levittäytyy kaikkialle yhteiskuntaan ja muokkaa yhteiskuntaa yhdeksi ja yleiseksi arvontuotannon paikaksi – ja sellaisena myös homogenisoiduksi tilaksi.

Vaikka kiertokulkuprosessi ei sinänsä tuota arvoa, se mahdollistaa arvontuotannon kaikkialla minne se levittäytyy. Kiertokulusta tulee Negrin mukaan itse asiassa kapitalismin perusta, joka identifioi tuotannon kiertokulkuun. Se ”vapauttaa” ihmiset esikapitalistisista suhteista ja tekee heistä palkkatyöläisiä ja kuluttajia. Se tekee yleisestä vaihdosta tuotannon perustan, eikä siten käsittele välttämätöntä työtä enää yksilökohtaisesti, vaan yhteiskunnallisen kokonaistyöläisen välttämättömänä työnä. Se alkaa käsitellä väestöä kollektiivisena työläisenä.

Hahmoteltuaa nämä linjat Negri tarkentaa tarkastelua jakamalla pääoman yhteiskunnallistumisen kahdelle ulottuvuudelle. Ensimmäisessä on kyse siitä, kuinka pääoma tunkeutuu yhä syvemmälle yhteisöllisiin kudoksiin. Toinen käsittelee pääoman laajentumisprosessia maailmanmarkkinoiden syntymisenä. Kumpikin ulottuvuus nostaa lopulta esiin antagonistisen työläissubjektin, joskin vasta mahdollisuutena, jonka pääoman yhteiskunnallistuminen avaa.

Ensimmäisessä ulottuvuus on pitkälti jo hahmottunut edellä. Siinä kapitalistinen tuotanto ottaa haltuunsa jo olemassa olevat yhteisölliset suhteet, erottaa ihmiset niiden tuotannosta ja kääntää ne markkinavälitteisiksi suhteiksi. Asteittain kehitys kuitenkin tarkoittaa sitä, että vaihtosuhteet sinänsä alkavat muodostaa yhteiskunnallisten suhteiden perustan. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vaihtosuhteet muodostavat tarpeiden perustan. Tarpeiden ”luonnollisuudesta” siirrytään tilanteeseen, jossa niiden lähtökohtana on yhteiskunnallinen vaihto. Tämä asteittainen muutos muuttaa Negrin luennan mukaan pääoman toimintatapaa lopulta myös laadullisesti. Tuotannossa ei ole enää kyse niinkään yksilöitävästä työtapahtumasta, jossa luonnon raaka-aine muuttuu ihmisten tarvitsemaksi tavaraksi pääoman ja työvoiman yhteisestä kosketuksesta, vaan yhteiskunnallisesta kiertokulkujärjestelmästä, jossa yhden tahon tuottama tavara on lähtökohta toisen tahon tuotannolle. Pääomien yhdentyminen tarkoittaa pääoman kiertopiirien syventyvää keskinäisriippuvuutta, joka kehittyy erilaisten tuotannon sisäisten vaihtosuhteiden kautta. Tuotanto ja vaihto identifioituvat, kuten yllä todettiin.

Juuri pääoman yhteiskunnallistumisen myötä pääoma alkaa käsitellä koko yhteiskuntaa yhtenä tuottavana ruumiina tähdäten tilanteeseen, jossa kaikki yhteiskunnallinen elämä tapahtuu pääomavälitteisesti, vaihtosuhteina, eikä yhteisöllisinä tai ”luonnollisina” suhteina. Juuri pääoman kiertokulkuprosessi muuttaa siis välttämättömän työn nimenomaan yhteiskunnallisesti välttämättömäksi työksi. Työtä arvioidaan nyt yhteiskuntaruumiin elintarpeiden näkökulmasta. Kyse ei ole enää vain yksilölliseen eloonjäämiseen liittyvistä tarpeista, vaan sosiaalisista tarpeista, joita tyydytetään yhteisöllisissä muodoissa. Pääoman yhteiskunnallistumisen myötä myös tällaiset tarpeet kääntyvät pääomavälitteisiksi suhteiksi. Eikä tämä tarkoita perimmiltään vain olemassa olevien tarpeiden kaappaamista, vaan uusien sosiaalisten tarpeiden luomista palvelemaan pääomavälitteisten vaihtosuhteiden kehitystä. Pääoma alkaa muokata yhteiskuntaa omaksi kuvakseen, kuten alussa viitattiin. Toisin sanoen, kapitalismin kehitys synnyttää suhteita ja niihin sisältyviä tarpeita, joiden perusta on suoraan pääomasuhteissa, ei luonnossa, traditiossa tai vastaavissa pääomalle ulkoisissa yhteiskunnallisissa ehdoissa. Näin ollaan siirrytty muodollisesta todelliseen alistukseen, jossa pääoman kasvu ei perustu enää niinkään uusille sosiaalisen elämän aluevaltauksille vaan jossa se voimistaa jo kaappaamaansa yhteiskuntakokonaisuuteen kohdistuvaa riistoa.

Negri erottelee pääoman kehityshistoriasta kaksi ratkaisevaa siirtymää: 1) manufaktuurista suurteollisuuteen, 2) suurteollisuudesta yhteiskuntatehtaaseen. Kummassakin on kyse pääoman laadullisesta muutoksesta. Ensin pääoma siirtyy konevaltaiseen teollisuustuotantoon, seuraavassa vaiheessa koko yhteiskunnasta muodostuu pääoman yhteiskunta, jossa kaikki yhteiskunnalliset suhteet alistetaan pääoman haltuun. Negri painottaa, että Marxin tuotannon kokonaisuuden voi ymmärtää vain, jos sitä lukee pääoman kehitysvaiheiden kautta pitäen mielessään, että perimmiltään pääoma tähtää yhteiskunnan todelliseen alistukseen, jossa yhteiskuntaa rakennetaan pääomasuhteen perustalta. Tässä vaiheessa kaikki yhteiskunnallinen tuottavuus on tehty riippuvaiseksi pääomasta.

On kuitenkin pidettävä mielessä, että pääoma rakentuu ristiriitaisten elementtien synteesinä. Se sisältää lisätyön ja välttämättömän työn erottelun, josta se ei perimmiltään voi päästä eroon. Pääoma tietysti pyrkii minimoimaan välttämättömän työajan osuutta ja kasvattamaan lisätyön suhteellista määrää, mutta pääoma ei voi perustua pelkälle lisätyölle. Jos näin olisi, ei pääomalla olisi mahdollisuutta realisoida lisätyössä tuotettua arvoa. Se ei voi jakaa tuottamiaan tavaroita yhteiskuntaruumiin kulutettavaksi lahjoina. Sen on myytävä tavaransa, joten sillä on oltava kuluttajia, jotka tekevät työtä hankkiakseen rahaa tarpeidensa tyydytystä varten. Välttämättömän työn määrä muodostaa siten pääomalle esteen, jonka se pyrkii jatkuvasti ylittämään ja jonka se pyrkii jopa lakkauttamaan. Perimmiltään se ei kuitenkaan voi hajottaa välttämättömän ja lisätyön välisen rajan asettamisen pakkoa. Pääoma on elävä ristiriita, jonka on paitsi jatkuvasti mullistettava tuotannon ehdot menemälle kaikkien rajoitusten yli myös rajoitettava itse itseään riistosuhteen uusintamiseksi. Pääoman perimmäinen raja on pääoma itse, kuten Marx on määritellyt. Kapitalismin on aina löydettävä suurin mahdollinen riistosuhteen aste ja rajoitettava laajentumisensa sen kynnykselle. Välttämätön työaika on välttämätön ehto pääoman uusintamiselle ja arvon realisoimiselle kun taas lisätyöaika on välttämätön ehto lisäarvon tuotannolle – ja perimmiltään myös välttämätön ehto välttämättömälle työajalle, sillä kapitalismissa ei ole työtä, joka ei tähtäisi lisäarvon tuottamiseen.

Olemme Negrin analyysin ytimessä sikäli, että juuri näissä argumenteissa Negri erottautuu Grundrisse-luentojen aikana vallalla olleiden pääomaloogisten piirien kannattamasta ristiriidan dialektiikasta ja tuo peliin erottamisen dialektiikan kapitalistisen kehityksen liikelakina. Kapitalismi ei etene synteettisinä ratkaisuina, vaan ihmisten yhä syvenevänä erottamisena yhteiskunnallisten suhteiden yhteisestä rakentamisesta.

Yhteiskuntaruumista tilallisten ja ajallisten ulottuvuuksien suhteen pääoman yhteiskunnallistuminen tarkoittaa tilan mitätöimistä ajan eli konkreettisemmin sanottuna tavaroiden jakelun jatkuvan kiihdyttämisen nimissä. Kapitalisti realisoi voittonsa sitä nopeammin, mitä nopeammin yhteiskuntaruumis kuluttaa sille syötetyt tavarat ja palauttaa niiden arvon kapitalistille rahavirtoina. Yhteiskuntaruumiin uusintamiseen liittyvä kierto näyttäytyy siten pääomalle esteenä, joka hidastaa arvon realisoitumista. Voidaan siis sanoa, että ajallisesti kapitalismi organisoituu voittosuhteeksi. Tilallisesti se organisoituu maailmanmarkkinoiksi.

Pääoman yhteiskunnallistumisen toinen puoli on siis pääoman vaikutusvallan ulottuminen yhä laajemmalle maailmanmittakaavassa, maailmanmarkkinoiden kehittyminen. Negri painottaa, että maailmanmarkkinat ovat kapitalistisen tuotannon ”perusta” tai horisontti, johon kapitalistinen kehitys on elimellisessä suhteessa. Kapitalismin kehitysastetta voidaan arvioida maailmanmarkkinoiden kehittyneisyyden näkökulmasta. Maailmanmarkkinoiden synty tarkoittaa kuitenkin kriisin yleistymistä, kaikkien ristiriitojen maksimaalista liikekannallepanoa ja niiden suurinta mahdollista potentiaalia.

Kapitalismin kehitys määrittyy proletaaristen esteiden ja kapitalististen rajoitusten mekanismina, jossa pääoman kiertokulku ja laajentuminen synnyttävät tuotannon yhteiskunnallisten ehtojen jatkuvan takaisin kaappaamisen liikkeen. Tämä takaisin kaappaaminen merkitsee esteiden asettamisen prosessia, joka määrittää voittosuhteet aina uudelleen… Toisella puolelle meillä on kapitalistinen laajentuminen, joka vyöryy eteenpäin epätasapainoisesti pyrkien valloittamaan mahdollisimman laajan tilan: tämä on imperialistinen kehityskulku. Toisella puolella kehitystä on voittosuhteen konstituution laajentuminen: tämä on puoli jolla voittosuhteen sisältämä antagonismi ottaa prosessia haltuun. Imperialismi levittää ja syventää ristiriitaa, mutta Negri päättelee, että se on lopulta kuitenkin vain ekstensiivinen ja tilallinen teema, jota merkittävämmäksi tulee maailmanmarkkinoiden kehittyessä jatkuvasti riiston ja antagonismin intensiivinen teema. Ristiriidat ja antagonismit yhtäältä ajavat kapitalismia ylittämään rajansa, mutta jokainen rajan ylitys ja sen takaisen alueen sisällyttäminen kapitalismin keskimääräisiin yhteismitallisuuden raameihin tuottaa välittömästi ehdot uusien ristiriitojen Ristiriidat ja antagonismit ovat moottori, joka ajaa kapitalismia jatkuvasti eteenpäin yhä korkeammille antagonismin ja riiston tasoille.

Kapitalismin kehittyminen maailmanmarkkinoiksi tarkoittaa myös kapitalismin sisältämän vallankumouksellisen tendenssin kehittymistä täyteen vaiheeseen. Kapitalismin kehitys yhdistää työväenluokan yhteiskunnalliseksi kokonaistyöläiseksi ja tekee lopun työläisten välisten suoritusten yhteismitattomuudesta. Samalla se kuitenkin myös antaa perustan työväen yhteisten intressien kehitykselle ja poliittiselle yhdistymiselle. Negri siis lopettaa pääoman yhteiskunnallistumista koskevan luennan vastarinnan subjektin syntymisen näköalaan. Tämän voi kiteyttää seuraavasti.

Pääoman objektiivinen kehitysprosessi nostaa esiin työväenluokan uuden subjektiviteetin tason. Työväen yhdistyminen muuttuu itseriittoiseksi prosessiksi. Työvoiman ja pääoman välinen vaihtosuhde korvautuu voimaan perustuvalla suhteella. Vaihtosuhteelta katoaa pätevyys työläisten keskuudessa ja työläiset siirtyvät pääoman määrittämästä yhdistymisestä autonomiseen organisoitumiseen. Kiertokulkuprosessin tarkastelun ja Die Formenin merkitys on ennen kaikkea siinä, että niiden välityksellä analyysi nostaa esiin antagonistisen subjektin, jonka poliittinen organisoituminen ei määrity puhtaasti pääoman sisällä, vaan siitä erottautuen. Jälleen erottamisen dialektiikka ristiriidan dialektiikan sijasta…