Marx kirjoittaa tekstissään Puhe kauppavapaudesta 9. Tammikuuta 1848 seuraavasti:

”Herrat, älkää antako pettää itseänne abstraktisella sanalla vapaus! Kenen vapautta se on? Se ei ole jokaisen erillisen yksilön vapautta toisen yksilön suhteen. Se on pääoman vapautta puristaa tarkkaan mehut työläisestä.” (Marx 1971, 241)

Marxin Filosofian kurjuus vuodelta 1847 päättyy puolestaan seuraavanlaiseen katkelmaan:

”Merkitseekö tämä, että vanhan yhteiskunnan kukistuttua alkaa uutena poliittisena valtana ilmenevä uuden luokan herruus? Ei. Työväenluokan vapautumisen ehtona on kaikkien luokkien hävittäminen, kuten kolmannen säädy, porvariston, vapautumisen ehtona oli kaikkien säätyjen hävittäminen. Työväenluokka pystyttää kehityksen kulussa vanhan porvarillisen yhteiskunnan tilalle assosiaation, joka sulkee pois luokat ja niiden vastakohtaisuuden; ei tule enää olemaan mitään varsinaista poliittista valtaa, koska juuri poliittinen valta on luokkavastakohtaisuuden virallinen ilmentymä porvarillisessa yhteiskunnassa. Mutta siihen saakka proletariaatin ja porvariston välinen vastakohtaisuus on luokan taistelua toista luokkaa vastaan, taistelua, joka huippuunsa kärjistettynä merkitsee täydellistä vallankumousta. Tarvinneeko muuten ihmetellä, että luokkien vastakohtaisuuteen perustuva yhteiskunta päätyy viime kädessä karkeaan ristiriitaan, ihmisten fyysiseen yhteenottoon. Älköön sanottako, että yhteiskunnallinen liike tekee mahdottomaksi poliittisen liikkeen. Ei ole olemassa mitään poliittista liikettä, joka ei olisi samalla myös yhteiskunnallista liikettä. Vasta kun asiat on järjestetty siten, ettei mitään luokkia ja luokkavastakohtaisuutta ole olemassa, yhteiskunnalliset evoluutiot lakkaavat olemasta poliittisia vallankumouksia. Siihen asti on yhteiskunnan jokaisen yleisen uudelleen muotoutumisen kynnyksellä yhteiskuntatieteen viimeinen sana kuuluva:

’Taistelu tai kuolema; verinen sota tai tuhoutuminen. Näin on kysymys armotta asetettu.’
(George Sand. (Jean Zizka, Johdanto. -188.)”

(Marx Filosofian kurjuus, 187-188.)

Mitä Marx tarkoittaa edellisessä katkelmassa? Jos mitään poliittista liikettä ei voi olla olemassa ilman yhteiskunnallista liikettä, niin mitä sitten on yhteiskunnallinen liike. Mistä yhteiskunnallinen liike saa alkuvoimansa, mitkä ovat sen muodot? Mikä liikuttaa yhteiskuntaa ja millä tavoin tämä liike ilmenee?

Marxin tekstistä nousee esiin myös toinen tärkeä teema, joka auttaa ymmärtämään millainen käsite liike on politiikkaa tarkasteltaessa. Se on Marxin mainitsema luokkien vastakohtaisuus, josta seuraa ”karkea ristiriita”, ihmisten fyysinen yhteenotto. Mistä ja miten tämä vastakohtaisuus syntyy, mikä on sen perusehto?

Marx näkee yhteiskunnan jakaantuneen luokkiin, jotka toimivat toisiaan vastaan, kamppaillen poliittisesta vallasta. Kyseessä on siis kaksi voimaa proletariaatti ja porvaristo, jotka kamppailevat keskenään synnyttäen tässä kamppailussa yhteiskunnallisen liikkeen, jonka Marx siis näkee lopulta poliittisena liikkeenä.

Politiikkaa tai poliittista liikettä ei ole siis ainoastaan yhden puolueen, luokan, yhteenliittymän tai muun sellaisen liike (toiminta), vaan koko yhteiskunnan liike, sen liikkeen kokonaisuus: yhteiskunnan historiallinen kehitys on poliittista liikettä. Marxin mukaan tämä yhteiskunnallinen, siis poliittinen evoluutio lakkaa jossain vaiheessa. Näin tapahtuu siinä vaiheessa, kun nämä samaiset yhteiskunnalliset evoluutiot lakkaavat olemasta poliittisia evoluutioita. Tämä vaihe saavutetaan silloin, kun on järjestetty niin, ettei mitään luokkia eikä luokkavastakohtaisuuksia enää ole. Kun siis on vain yksi luokka eli sosialismi ja sen jälkeinen luokaton yhteiskunta eli kommunismi loppuu myös poliittinen ja yhteiskunnallinen liike.

Kommunismissa ei siis enää ole yhteiskunnan sisäisiä vastavoimia, jotka kamppailullaan kampeaisivat eteenpäin yhteiskunnallisia evoluutioita, pitäen sen perustavan vastakohtaisuuden silti kasassa. Filosofian kurjuuden loppunäkynä on siis yhteiskunnallisesta ja poliittisesta liikkeestä eroon pääsyt ihmisyhteisö, mikä ei enää reagoi luokkavastakohtaisuuden sanelemaan poliittiseen liikkeeseen, joka on olennaisesti kamppailua vallasta. Vasta siinä vaiheessa, kun valta on saavutettu täydellisesti, aluksi yhden luokan hallintaan (sosialismi), ja sen jälkeen ei yhdenkään voiman hallintaan, loppuu liikehdintä vallan tavoitteluksi.

Marxin näkymän ymmärtämiseksi on tarkasteltava uuden ajan alun poliittisen filosofian kehityskulkuja. Kuinka liikkeestä muodostuu yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmiö ja kuinka liikkeestä tulee yksi modernin politiikan keskeisimmistä käsitteistä ja samalla myös yksi modernin politiikan keskeisimmistä aiheista tai ongelmista.

Modernin politiikan peruskysymys näyttääkin olevan se, kuinka hallita ja ottaa haltuun yhteiskunnallista liikettä? Modernin politiikan peruskysymyksiä ovat mm. seuraavat: Millä tavoin yhteiskunnallinen liike on kanavoitava, mitä sille on tehtävä? Miten ihmisten yhteiskunnallista liikettä on miten säädeltävä, ennaltaehkäistävä tai toisaalta kannustettava. On myös kartoitettava sitä, mitkä ovat yhteiskunnallisen ja sitä myötä myös poliittisen liikkeen muodot: mikä tai paremminkin ketkä ja mitkä liikkuvat? Miten liikettä hallitaan? Kuinka liikkeeseen pystytään tarttumaan kiinni? Kuinka liikettä jalostetaan ja muokataan, koulitaan pääomalle ja porvaristolle mieleiseksi.

On kysymys siitä, kuinka uuden ajan alun politiikan filosofien muotoilema suvereeni pystyy säilyttämään vallan ja hallinnan yhteiskunnassa tapahtuvaan liikkeeseen: Millä keinoin suvereeni saa tietoonsa sen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu? Kuinka suvereeni saa tietoon millaista liikehdintää yhteiskunnassa esiintyy? Ensimmäiseksi ja viimeiseksi, makro- ja mikrotasolla, kysymys porvarilliselle poliittiselle filosofialle on siitä, kuinka liikettä rajoitetaan siten, että sitä ei padota sellaiseksi yhä suuremmin latautuvaksi (vallankumoukselliseksi) voimaksi, joka saattaa murtautua vaarallisesti rajojen yli, aivan kuten Marx mainitsee. Kuinka saada liike aisoihin, kuinka saada luokkien välinen kamppailu sellaiseen tasapainoon, että se vie yhteiskuntaa eteenpäin, että yhteiskunta kasvaa ja vaurastuu, mutta ei ylikuumene, siis liiku liikaa. Kuinka liikkua tasaisesti yhä eteenpäin, kuinka nousta taantumista ja romahduksista: Kuinka välttää vallankumoukset, mutta jos sellaisia sattuu, niin kuinka kääntää vallankumouksen liikevoima valtion, siis suvereenin eduksi, ja välttää se, että koko yhteiskunta hajoaisi anarkistiseksi kaaokseksi. Tämä on porvariston ongelma.

Kysymys on koulutuksesta, sotimisesta, ulko– ja sisäpolitiikasta ja ennen kaikkea kysymys on ollut yhä enenevissä määrin talouden kehityksestä. Talous on mahdollistanut yhteiskunnallisen kehityksen ja kasvun (myös edistyksen), mutta samalla se on luonut kaikkein suurimmat riskit ja ongelmat, vastavoimat ja vastaliikkeet omalle toiminnalleen. Talous tarvitsee vastavoimaa, jotta se voisi kehittyä: talous tarvitsee kilpailua, jotta se menisi eteenpäin. Talous tarvitsee liikettä, jotta se pysyisi elossa, sillä tavarat ja raha jotka eivät liiku itsessään eli ilman elävää työtä. Itsessään tavarat ja koneet eivät tuota yhtään mitään. Tarvitaan elämää ja sille ominaista liikettä.

Liike on siis, Marxin tekstin mukaan nähtynä, aina mahdollisesti poliittista, ja yhteiskunnallisen ja poliittisen liikkeen tavoitteena tai osana liikettä esiintyy aina valta (joka voidaan erottaa liikuttavaksi ja toisaalta liikettä hallitsevaksi ja ”kaappaavaksi” voimaksi). Ei kuitenkaan ole niin, että kaikki mikä liikkuu, olisi tiellä kohti haltuunottavaa. Liikehdintä voi olla osa valtaa ja vallankäyttöä, mutta kaikki liike ei ole valtaa, eikä kaikilla jotka liikkuvat, ole tippaakaan valtaa. On myös ”voimatonta” liikettä, passiivisen subjektin liikettä. Edelleen kaikki mikä liikkuu yhteiskunnallisessa viitekehyksessä (siis kaikki ihmisten tai yhteiskuntien sisällä tapahtuva liike) ei välttämättä ole poliittista, mutta se on politisoitavissa (tiedostamisen prosessin kautta, antagonismin löytämisen kautta). Vallan pitäjä on se, joka säätelee ja hallitsee liikettä, mutta kuvittelee, ettei hän liiku itse näissä kamppailuissa, vaan ainoastaan kokonaisuutena, ulkopuolisena. Liberaalin modernin politiikan suurin paradoksi onkin se, että valta voidaan saada ainoastaan liikkeen kautta, mutta vallanpitäjä ei itse liiku, vaan se joka hallitsee (suvereeni), syntyy itse tästä yhteiskunnallisesta eli poliittisesta liikkeestä. Vallassa ei siis ole se ”toinen”, porvaristo tai proletariaatti, vaan jokin kolmas, se joka hallitsee näiden kahden (tai useamman) liikettä. Tämä kolmas on pääoma, joka on globaali jatkuvasti laajentuva suvereeni.

Tämän vuoksi Marx ei tavoittele sellaista poliittista liikettä, jossa proletariaatti saavuttaisi porvariston käyttämän (vaan ei omistaman) ”vallan”, sillä tämä valta on näennäistä eikä se ole vallankumouksellista vaan pääomaa uusintavaa. Marx ei siis pyri siihen, että toinen luokka pääsisi toisen luokan tilalle, vaan siihen, että koko yhteiskunnallinen liike lakkaa, että kapitalismin säätelemä historiallinen kehitys loppuu ja näin siis porvariston poliittinen valta häviää. Tämän vuoksi Marxin tavoitteena on poistaa luokat, jotka ovat toisilleen vastavoimana ja aiheuttavat liikkeellään suvereenin vallan. Tavoitteena on siis se, että poistamalla yhteiskunnallinen liike, suvereenin vallan ehto, yhteiskunnan todellinen hallinto joka pitää ihmiset nuorassaan häviää tai lakkaa. Tavoitteena on siis lyhyesti sanottuna yhteiskunnallisen ja sitä myöten modernin yhteiskunnallisen liikkeen poliittisen hallinnoinnin lakkauttamien – eli moderni suvereenin vallan lopettaminen.

Näin ollen Marx siis näyttää tähynneen jo aikanaan tilaan kansallisvaltion tuolla puolen, tilanteeseen, jossa kansallisvaltiollisen suvereenin ihmisten luonnollista liikettä yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi liikkeeksi muokkaava valta olisi päättynyt. Näin ollen, Marx näki ennalta sen kehityksen, joka juuri nyt on erittäin ajankohtainen. Tosin Marxkaan tuskin olisi pystynyt näkemään sitä, että kansallisvaltioiden tuolla puolen, odottaa vastassa vielä monimutkaisempi tilanne, jossa globaalista liikkeen kontrolloinnista (ei enää vain rajoittamisesta) on tullut, ei enää vain yhteiskunnallinen, mutta ennen kaikkea poliittinen kysymys.

Ei ole kysymys siitä, että kaikki liike mitä maapallolla tapahtuu, olisi politiikkaa, mutta on kuitenkin niin, että kaikki mikä liikkuu ja liittyy globaaliin talouteen, on politisoitavissa. Ja edelleen, kaikki mikä globaalin talouden yhteydessä liikkuu, kaikki mikä säätelee, hallinnoi ja tai kontrolloi liikettä, on poliittista toimintaa. Mitä pidemmälle ja syvemmälle globaalin talouden liikkeet, sen kaikkine johdannaisuuksineen elämismaailmassamme tunkee, sitä enemmän myös kaikki elämismaailmamme liikkeet ovat poliittisia liikkeitä. Näin ollen, jopa yksityisen ihmisen henkilökohtaiset mielenliikkeet, se mitä aiemmin kutsuttiin ajattelun vapaudeksi, on kiinni globaalissa taloudessa ja siis poliittista liikehdintää, jota vastavoima pyrkii säätelemään, kontrolloimaan ja kitkemään.

Tästä johtuen yhä suurempi osa ihmisistä ei ole kiinnostunut talouden kehityksestä kriittisessä mielessä. Olemalla hiljaa ja ilman vastarintaa mukana globaalin talouden kelkassa, siis olemalla kiinnostunut autoilusta, shoppailusta, alennuksista, uusista tuotteista, elokuvista, bändeistä, osingoista ja osakkeista, ihmiset tunnustavat vallitsevaa koko kapitalisin kolonialisoimaa maailmaa. He elämismaailman pienimpiäkin syövereitä hallitsemaan pyrkivän todelliseksi vallan muodoksi ja siksi luokaksi, joka on vallassa.

Todellista vastavaltaisuutta ja samalla todellista poliittista liikehdintää on siis välinpitämättömyys taloudesta, tuotteista ja tarjouksista, siis jonkun aivan muun ajatteleminen, tai sitten perinteinen suora vastakkain asettelu ja tällaisen vallanmuodon vastustaminen. Ongelmana kuitenkin on se, että vastakkainasettelu tuottaa edelleen liikettä, joka ajaa yhä eteenpäin sitä valtaa joka hallitsee liikehdintää ja auttaa sitä välillisesti tarttumaan yhä tiukemmin kiinni kaikkeen mikä liikkuu. Poliittisen toiminnan muodoiksi näyttää siis jäävän ainoastaan irtisanoutuminen koko taloudesta ja sen liikkeistä, joka on äärimmäisen vaikeaa ja uuvuttavaa, tai sitten selkeä vastaan asettuminen. Jälkimmäinen on antagonismin ja mielenterveyden linja.

On kuitenkin huomattava, että pelkkä välinpitämättömyys tai pelkkä ”nukkuminen” markkinoilla ei riitä. Ihmisen on kuitenkin aina syötävä jotain ja näin ollen jokainen tavallinen kuluttaja on joko, halusi sitä tai ei, vallitsevan globaalin vallan tukija, tai sen vastustaja. Aito välinpitämättömyys taas vaatii ihmiseltä jotain sellaista, jota en voi tässä käsitellä. Joka tapauksessa, uusliberalistisen kapitalismin olosuhteissa, puoltaan ei voi jättää valitsematta. Kaikenlainen yhteiskunnallinen, taloudellinen, siis poliittinen nukkuminen on vain ja ainoastaan poliittisen vallan, siis maailman taloussuvereenin tukemista. Oli sitten kysymys alkoholin tai huumeiden käytöstä (voi vain kysyä miksi niitä käytetään nykyisin niin paljon ja miksi niitä markkinoidaan yhä tehokkaammin yhä suuremmalle joukolle ihmisiä), tyhmyydestä, välinpitämättömyydestä tai kiinnostuksen puutteesta, on tämä joka tapauksessa vallitsevaa, siis globaalia taloudellista liikehdintää hallitsevan, vallan tukemista. Ainoa tapa vastustaa valtaa on vastustaa valtaa.

Tämä seikka ei ole miellyttävä, se ei ole mukava tilanne, eikä kukaan sitä luultavastikaan halua. Kuten joka päivä huomaamme, yksityiset mieltymykset sitovat meidät eritavoin vallitsevaan globaaliin talousjärjestykseen, joka käyttää yksityisiä mieltymyksiämme sumeilematta hyväkseen. Yksityisten mieltymysten hallinnan kautta, niitä muokkaamalla (siis yksilön mielenliikkeitä tarkkailemalla ja muokkaamalla) globaali talousvalta tarttuu subjektiinsa sellaisin tavoin, joita yksilö ei huomaa, sillä nehän ovat juuri hänen ”omia ajatuksiaan ja mielitekojaan”. Tämän kammottavan, koko ihmisen psyykkisen maailman kapitalistisen haltuunoton ymmärtäminen ja etenkin sen tunnustaminen ja myöntäminen on niin raskasta, vaikeaa ja masentavaa, että suurin osa ihmisistä ei koskaan halua vapaaehtoisesti tätä asiaa ajatella eikä tunnustaa. Eikä heistä suurin osa itse asiassa näin voi edes tehdä, sillä yksilöllisyyden ja individualismin korostus on globaalissa kapitalismissa niin suurta ja voimakasta, että suurin osa ihmisistä todellakin uskoo, toisin sanoen, haluaa uskoa siihen suurimman luokan valheeseen, että he ovat aitoja, autenttisia ja autonomisia yksilöitä.

Taloudellinen liike on siis muuttunut yhteiskunnalliseksi liikkeeksi, joka on taas muuttunut poliittiseksi liikkeeksi – tai toisin sanoen ne ovat kaikki saman liikkeen erilaisia momentteja. Tämän kehityskulun seurauksena taas taloudellinen liike on tarttunut yhä tarkemmin kiinni yksilöön, siis alamaiseensa, jonka liikkeistä, niin fyysisistä ja eritoten psyykkisistä, on tullut yhä enenevissä määrin poliittisia liikkeitä. Siihen, että yksilön mielenliikkeet havaitaan poliittisiksi liikkeiksi ei tarvita mitään muuta kuin havainto siitä, että toisinajattelu, omien mielenliikkeiden ilmaiseminen (siis presentaatio, ei representaatio) saattaa tuottaa vakaviakin poliittisen vallan väliintuloja kyseisen henkilön olemiseen, jos siis henkilön mielenliikkeet sattuvat olemaan ”vääränlaisia”. Myönteisistä mielenliikkeistä taas palkitaan samalla tavoin kuin välinpitämättömistä. Tällaiset mielenliikkeet saavat olla mukana, niitä ei ensikädessä suljeta ulos kommunikaatiosta (jossa kaikki jauhaa samaa paskaa ja porvareilla on kivaa).

Poliittisen vallan kannalta tärkeää on se, että yksilöt luulevat ajattelevansa itse, kun he ostavat kaupasta tarjoussaippuaa tai kun he ostavat levykaupasta mielimusiikkiaan. Jokainen mieliteko on kuitenkin poliittinen liike aina kun se jollain tavalla liittyy kapitalistiseen talouteen. Pahinta on tiedostamaton poliittinen ajattelu.

Marxia seuraillen voidaan kai sanoa, että ainoa toivottava tilanne johon tästä tulisi pyrkiä on se, että ihminen voi ”ajatella tiedostamatta”, mutta ihmisen ei silti tarvitse ajatella poliittisesti. Tilanteeseen jossa ihminen voi tahtoa, haluta, tuntea, tykätä ja inhota mitä vain, mutta hänen ei tarvitse tietää, että tämä kaikki on poliittista ja jossain määrin ”ohjelmoitua”, kontrolloitua jne. Kysymys ei ole siitä, että ihmisen ajatukset jotenkin vapautuisivat tai laajentuisivat tällaisessa tilanteessa; päinvastoin, ihmisten mieliteot ja mielihalut luultavastikin vähenisivät, kun juuri näitä seikkoja ruokkiva ja ylläpitävä koneisto lakkaisi tuottamasta niitä jatkuvalla syötöllä. Tällaisessa tilanteessa ihminen olisi kuitenkin vapaa haluamaan, tahtomaan ja tuntemaan mitä tahansa, ilman että hän olisi sidottu poliittiseen (so. taloudelliseen) liikkeeseen tai valtaan. Tällainen ihminen olisi todellisesti vapaa ja autonominen, vaikkakaan hänen ulottuvillaan ei olisikaan kuin muutamia asioita – ei pääoman esittämää valheellista kuvaa ”kaikista mahdollista asioista” jotka edustavat sitä (pääomaa).

Ajattelun vapaus on kuitenkin loppujen lopuksi sitä, että ihmisen ajatukset eivät ole kiinni missään valtakoneistossa, joka pyrkii muokkaamaan ja hyväksikäyttämään hänen ajatuksiaan. Ihminen ei pysty ajattelemaan muuta kuin mitä hänen mielessään on, kertyneenä ja sillä hetkellä aistittavana, joten sinänsä kaikki perustelut mielenrajoittamisesta mahdollisen tietotulvan (joka on yksi pääasiallinen mielensisältöjen poliittisen kontrollin väline) lakkaamisen jälkeen, ovat turhia. Tärkeämpää on olla aidosti vapaa ajattelemaan sitä mitä ajateltavissa on (mitä kunkin yksilön mielessä on) kuin se, että on vapaa ajattelemaan kaikkea sitä mitä voisi mahdollisesti ajatella ja kaikkea sitä mitä ajateltavaksi annetaan. Ihmisen onnellisuus ei ole kiinni siitä, että hänen tulisi kyetä ajattelemaan tai haluamaan, aistimaan kaikkea ajateltavissa, haluttavissa tai aistittavissa olevaa. Ihmisen onnellisuus on vapautta ihmisen mieltä ja ruumista sitovien kahleiden kilinästä. Ihmisen onnellisuus on olla ihminen, ei kone. Ihmisen onnellisuus syntyy ruumiillisesta yhteydestä toisiin ihmisiin, ihmissuhteissa joita eivät määrää minkäänlaiset porvarilliset omistus ja velkasuhteet. Ihmisen onnellisuus on vapaan rakkauden tila.

Kaikkien maiden ihmiset, liittykää toisiinne. Multitudo on väkevämpi vapaus!

Kirjallisuus:

Marx, Karl 1971: Puhe kauppavapaudesta Brysselin demokraattisen yhdistyksen julkisessa kokouksessa 9. tammikuuta 1848. Suomentanut Kerttu Juntunen. Teoksessa Marx, Karl 1971: Filosofian kurjuus. Kustannusliike Edistys. Moskova.

Marx, Karl 1971: Filosofian kurjuus. Suomentaneet Matti Viikari, Reijo Käkelä, Anssi Sinnemäki, Kerttu Juntunen ja Antori Tiusanen. Kustannusliike Edistys. Moskova.

I

Tuli mieleen vielä yksi kysymys tähän rahakuvioon liittyen, nyt tosin hiukka eri näkökulmasta kuin tuossa yllä eritellyssä juonteessa. Miulla ei oo vastauksia tähän(kään), ja seuraa siis pelkkiä kysymyksiä.

Nimittäin: missä määrin Negriä ja rahan metodis-käytännöllistä ensisijaisuutta seuraamalla voidaan esittää kysymyksiä vaikkapa Debordin tyyliin “arvomuodon” ja “kuvien” suhteesta ja siis niiden liikkeestä pääomasuhteen momentteina? Tai ihmissuhteiden, käytänteiden, mielikuvien jne. arvomuotoistumisesta? Ilmeisesti Debord hakee jotain tällaista, epäilemättä myös parjatut Makkaramestarit. Negristä en sen sijaan osaa sanoa. Eikös se pyri ohittamaan koko fetisismipuinnin sitten aikanaan?

Ja tietty ois kysyttävä myös: Onko nää ns. fetisismin kysymykset kysymykset merkittäviä, tarvitaanko niitä, jos kyllä miksi? Entä miten, jos ollenkaan, rahasta lähteminen mahdollisesti rajoittaa näiden kysymysten esittämistä paitsi metodologisesti myös käytännöllisesti, ts. minkälaista painoarvoa niille annetaan? Vai onks tää koko kuvio ko. analyysien epäyhteismitallisuudesta tuulesta temmattu? Jos ei, onks tärkeetä että esim. rahamuotoanalyysin ja spektaakkelianalyysin suhde on sisäinen, että se siis toimii saman käsiteapparaatin kategorioitten kautta, ja siten tulee analysoiduksi pääomasuhteen eri momentteina (eroina yhdessä)? Vai, olettaen edelleen että tässä problematisoinnissa on mitään järkeä, onks raha-analyysin edut niin suuret, että jos tää olettamani splitti on todellinen, on myös järkeä asettaa nää kysymykset ikään kuin ulkoisessa suhteessa toisiinsa, ikään kuin kahden eri teoreettisen apparaatin kautta?

Yks mahollinen oire tästä on se, että sikäli kuin itse ymmärrän tuon kehittämäni ristiriidan ekan momentin, siinä pääoma ei voi olla olematta sosiaalinen suhde; Negri sen sijaan toistelee aika usein “sosiaalisen pääoman” merkitystä, ja tän voi miusta lukee vähän ladatusti, siis kuiskauksena ikään kuin pääoma-analyysi ei lähtökohtaisesti olisi sosiaalisten suhteitten analyysia. Jos näin, mitä sitten?

Arvailuni tän suhteen kulkee seuraavasti (sori nää vitun anglismit, mut en nyt taas osaa kääntää kun kirjotan nopeesti). Tuntuisi oudolta lähestyä näitä fetisismin/spektaakkelin kysymyksiä siten, että abstrahoidaan Negrin ensisijaisesta analyysilähtökohdasta eli rahasta arvomuoto (ja josta kehitetään vaikka kuvamuoto, tms.), josta edetään spektaakkelianalyysiin, kun pitäisi tehdä toisin päin. Siis kehittää SEKÄ spektaakkeliteoria ETTÄ raha arvomuotoanalyysista, ymmärtää raha/spektaakkeli arvomuodon eri “mode of existenceina”: ymmärtää arvomuodon olemassaolo “in and through” raha/spektaakkelit, mutta EI niin että arvomuoto ON, vailla välitystä ja siis “immediately”, rahaa.

Näin tekeminen/liikkuminen olisi sitä paitsi varsin ristiriitaista Negrin “determinoidun abstraktion” metodin kanssa, ts. näin ollen rahan “real concretesta” abstrahoitaisiin “empiirisesti” arvomuoto, mitä Negri sanoo naiviksi, ja on siinä oikeassa. Mitä vastaan hyökätään on abstraktioitten konstruointi moodissa “abstraction from capitalist socities”, siis vastakkaisesti niitten käsittelylle determinoituina abstraktioina “in AND of them”. Tän keskustelun tarkemmat jatkot sit vaikka kolmoslukupuinnissa.

Jos ja vain jos näissä pohdinnoissa on mitään järkeä, oleellinen kysymys lienee seuraavanlainen ja näitten linjojen mukanen:

Lähtien liikkeelle rahasta, miten on mahdollista ymmärtää fetissoituneina ei vain “ekonomisten objektien” (raha, tavara, palkkatyö, pääoma..) väliset suhteet vaan laajemminkin sosiaaliset suhteet ihnisten välillä, mitä esim. spektaakkelianalyysi artikuloi? Ts. onko rahasta lähtien vaarana, että analyysiin “salakuljetetaan” jotain reflektoimattomia oletuksia sieltä raha-analyysista sos. suhteen analyysiin? Jos näin on, miten voitais olla salakuljettamatta, ja mahtuuko tää lähestymistapa Negrin analyysiin? Onks se “yhteismitallinen” spektaakkeliteorian kanssa?

Voiko, toisin sanoen, tän yhteyden (raha JA spektaakkelit pääomasuhteen momentteina, sos. suhteen muotoina ja liikkeenä eri “mode of existenceina”) artikuloida yhdessä hengenvedossa kahden sijaan, as it were, mihin Negriä seuraten miun mielestä joutuu tyytymään? Miusta näin ois pakko pystyä tekemään, jottei ainakin implisiittisesti säilytettäis “taloudellinen”/”kulttuurinen”-jakoa ylikäymättömänä fetissinä. Jos rahasta liikkeelle lähtien ei voi uskottavasti ja noita yllämainittuja ongelmia (on epäilemättä muitakin joille olen sokea) silmälläpitäen kehittää vastaavaa teoriapohjaa fetisismistä/spektaakkeliyhteiskunnasta JA rahasta kuin lähtien liikkeelle päinvastaisesta suunnasta, arvomuodosta, johtuuko tämä siitä että Negrin analyysissa rahalle objektina tuntuu sittenkin siunaantuvan jonkinlainen kumma fetissiominaisuus? Siis että se on noin ymmärrettynä käytännössä enemmän kuin mitä sen käsittely antagonistisen sos. suhteen ilmaus/liikkeenä sille haluaisi antaa?

Jos taas nää kysymykset voi ohittaa, miten? En tiedä itse, ja ei muuta tästä tällä kertaa. Saatanan krapula.

II

Koitan palailla tohon tärkeeseen yllä pyörineeseen raha/kriisi/konstituutio-kuvioon vielä kuhan ehdin. Nyt kuitenkin vain sen verran, että ko. analyysin ei pitäis kilpistyä kriisin affirmointiin rahan “ontologisena ominaisuutena”, mikä ainakin miun mielestä tossa Negrin kuviossa saattaa olla vaarana, vaan kysyä miks sillä rahalla sikäli kuin se ymmärretään antagonistisen sos. suhteen muotona näyttää tuollainen taipumus olevan. Eli yrittää ymmärtää ja selittää miks myö ite ollaan se kriisi. Ehkä tässäkin kyse on hiusten halkomisesta, ja siis ero Negriin ei taas oo suurensuuri, mutta miuta tää spämmäily auttaa miettimään. So there.

Joelkoo

Missä mielessä lisäarvo siis “edellyttää” antagonismia. Tietenkin siinä mielessä kun lisäarvo ilmentää elävän työn haltuunottoa, siis määrättyä vaihtosuhdetta tai “elämän” päälle pakotettua mitta-asteikkoa. Antagonismi on tämän suhteen sisäinen ulottuvuus, _osa_ tätä suhdetta, muttei sinänsä suhteen syy tai ainakaan sellainen syy, jonka _poistaminen_ tai edes rajoittaminen johtaisi myös suhteen katoamiseen. Toki käytännön liikkeen tarvii myös suunnitella, miten se antagonisminsa kohdistaa ym. mutta tämä on eri asia. Sinänsä antagonismi on lisäarvosuhteen immanentti ulottuvuus (jolle ei ole transsendenttia, näin varmaan uskaltaa sanoa!?). Tämä on mielestäni myös Negrin johdannon keskeinen pointti: sen osoittaminen että arvottaminen on suoraan riistoa, siis lisäarvon uuttamista, ilman “perustellun” arvon välittävää suhdetta. Niinpä ei ole “järkevää”, “suunnitelmallista”, “ekologista” tai “inhimillistä” markkinataloutta, ei “oikein” toimivia markkinoita. On vain rahatalous tai kommunismi.

Negrin johdanto voidaan siis ajatella metodin kautta. Se luo abstraktion, joka on yhtä kaikki todellinen. Se avaa tendenssin. Meidän tehtävämme on vastata siihen, onko tämä tendenssi todellinen…

Pääoman kirjat ovat sitä paitsi muodoltaan valmiita eri tavalla kuin grundrisse, ja siis koska niissä on kyse poliittisen taloustieteen kritiikistä, niissä lähdetään näistä kategorioista (tavaran kategoria sinänsä kuin se tulee esiin englantilaisessa poliittisessa taloustieteessä, jossa se on tuotantomuodon analyysin lähtökohta) ja lähdetään siitä nimenomaan työstämään tätä ns. kritiikin vaihetta, ensimmäistä Darstellungia tai mikä nyt onkaan, eli käyttöarvon ja vaihtoarvon teoreettinen vastakkaisuus on poliittisen taloustieteen abstrakti kategoria, johon täytyy soveltaa “määrätyn abstraktion” metodia ja johtaa konkreettinen monimutkainen kategoria kapitalistisen tuotantomuodon kokonaisuudessa, joka on erojen totaliteetti, antagonismien jne. Kuitenkaan pääomassa ei enää päästä subjektiivisuuteen asti, ei päästä kunnolla ns. tendenssin metodiin asti sen subjektiivisella, poliittisella akselilla. Tavallaan siis pääoma käsittää lähinnä vain kapitalismin analyysin “objektiivisesta näkökulmasta”, koska se on “objektiivisen” poliittisen taloustieteen kritiikki (ja siinä mielessä tietysti samalla subjektiivinen, koska kyse on kollektiivisesta prosessista, eli luokkataisteluun liittyvästä “mystifikaatioiden tuhoamisesta”).

myös välitykset konstituoivat subjektiivisuutta on varmasti pointti joka tässä on keskeinen, ja myönnän sen ok siinä mielessä, että nekin syntyvät antagonismin liikkeessä ja sen sisällä, mut joo. no mä en nyt tässä levottomassa kirjastossa saa mietittyä sen pidemmälle… palataan asiaan

Nojoo.

Kattelen ton rauhassa läpi ja koitan vastata noihin esittämiisi ongelmiin. Pikasella lueskelulla oltiin paikotellen aika lähellä toisiamme, mutta muutaman kohdan ajattelin nostaa uudelleen esiin.

Samalla toi konstituutiopointti pitää käydä paremmin läpi, oli kiire kun sen kirjotin ja vähän perseilyksihän se jäi. Oon kuitenkin ihan samaa mieltä siun kanssa siitä, että pelkät ns. pääomaloogiset/”objkektiiviset” lähestymistavat ei oo kiinnostavia tai hyödyllisiäkään, enkä itsekään tarkoittanut noilla pelkästään “konfliktin tason pyydystämistä” valmiisiin kategorioihin. Oon samaa mieltä tekemällä oppimisesta ja kokemuksen tärkeydestä tässä kohden, tosin oon ehkä niin vanhanaikainen että haluaisin yrittää miettiä mahdollisuutta reflektoida “virtuaalisen tason sovittelemattomia eroja” ns. itseymmärryksen kannalta tärkeänä pointtina ja “in the course of” niiden “välittömän” kokemisen sijaan/kanssa. Luultavasti tarkoitat samaa asiaa ja ero on terminologiassa. Vai?

Tavara/Raha:

Hyvin yksinkertaisesti kai oon sitä mieltä, että arvomuodon ymmärrettynä tuona “keskimääräistyönä” (jota kuitenkin käsittelisin hiukan monisyisempänä kuviona) ja hyvin puimasi rahan välillä pitäis kuitenkin nähdä jonkinlainen välityssuhde. Tän suhteen kriisiluonteesta olen kanssasi samaa mieltä, mutta tän kriisiluonteen determinaatioita ja välityksiä pitää miusta miettiä vielä. En oo ihan valmis luopumaan tosta työnarvoteoriasta ainakaan siinä mielessä, minne Negrin kehittelyt näyttäis johtavan. Myöhemmin töissään siitä luopuminen aiheuttaa miusta varsin kyseenalaisia touhuja, ja ois hyvä kyetä paikallistamaan missä/miten niihin päin lähdetään. Oleellista on kuitenkin se, että “keskimääräistyöhön” liittyvät determinantit on miusta mahollista nähdä myös heiluvina ja liikkeessä, vähän kuin se miten esität rahaa tuossa puitavan, tai näin lukisin itse kehittelyä vaikka työpäivästä.

No, koitan kehitellä tota lisää myöhemmin, jos vaikka saatais tästä lisää eroja peliin.

Kuitenkin tympee tekstintulkinnallinen pointti tähän vois olla se, että kykeneekö Negri sanomaan mitä sanoo ainakin osittain siksi että tuntee Pääoman kehittelyt hyvin, ja sikäli ymmärtää rahan yhtä aikaa Pääoman mielessä ns. konstituutioloogisesti (ääneen sanomattomana edellytyksenä tolle keskustelulle) ja kuten itse asian tuossa MBMssä esittää. Jos näin on, ei välttämättä oo järkeä pelata Geetä ja Peetä ihan tolkuttomasti vastakkain; miusta molemmat tukee toisiaan. Koitan sanoa tästäkin joskus lisää.

Nyt vaan lyhyesti:

“Antagonismi ei ole duaalinen suhde, se ei asetu vastinpareiksi, vaan se on sovittamattomien erojen moneutta. Duaalinen suhde, eli dialektinen suhde hegeliläisessä mielessä, on aina välittynyt (dialektiikka=välitys, tämä kai on käsittääkseni hegelin filosofian lähtökohta), mutta marx kääntää dialektiikan ylösalaisin, mikä tarkoittaa juuri sitä, että välitetyistä duaalisista kategorioista pitää päästä takaisin antagonismiin, erojen moneuteen jatkuvana konfliktina.”

Suunnilleen noin yritinkin sanoa tuossa yllä, tosin yhdellä pienellä erolla, mikä on juuri se konstituutiopointti. Pahoillani siitä, että se hukkui tonne sekoiluun. Miulla ei oo mitään ongelmaa sen kanssa, että antagonismi voi olla tota sovittamatonta erojen moneutta “pelkän” duaalisen suhteen sijaan. En vaan tajua, miksi noi pitää pelata toisiaan vasten “joko-tai” -mielessä. Jos “dualistinen” antagonismi onkin turhan rigidi, kuten sanot ja mistä olen koko ajan ollut samaa mieltä, niin vastaavasti tuo erojen moneus on tai ainakin heiluu vähän ikävästi “bad infinityn” reunamilla jollei näitä eroja kyetä determinoimaan spesifimmin pääomasuhteen kontekstissa; paremminkin, pääomasuhdetta-ja-suhteessa konstituoitu(v)ina. Toisin sanoen näitten erojen välittyneisyys ja “ei-annettuus” pitää sekin näyttää toteen ja nimenomaan suhteessa luokka-antagonismiin. Erotkin pitäis selittää sikäli kuin voinemme olettaa, ettei nää erot oo “eroina identtisiä” – siis antagonismilla ymmärretty erojen ns. kompositio on liikkeessä, eri erot, erot eroaa itsestään…. Oleellista on miusta se, että nää erot pitää determinoida ton antagonismin kautta ja samalla sitä konstituoivina. En tiiä onko tässä mitään suurempaa eroa välillämme, kenties on. En myöskään tiedä, pääsinkö yhtään eteenpäin.

Miusta ei siis välttämättä tarvitse “päästä välitetyistä dualistisista kategorioista takaisin antagonismiin” vaan ymmärtää tää sama pointti siten, että kyseinen antagonismi on olemassa “ei vain jonakin, johon kategorioista pitäisi päästä takaisin”, vaan tuon lisäksi konstitutiivisesti läsnä myös näissä kategorioissa. Eli samaan aikaan nää kategoriat ja välitykset konstituoivana suhteena ja myös “epättynä läsnä” näissä välitetyissä kategorioissa, jolloin epäonnistunut/heiluva “antagonismin epääminen/välittäminen” aiheuttaa suhteitten kriisiluonteen. Vastaavasti suhteellisen onnistunut epääminen/välittäminen konstituoi suhteellisen stabiiliuden, jossa antagonismi ei kuitenkaan katoa välityksiin vaan säilyy välittyneenä, tai välityksissä – jos säilyy. Kriisit siis johtuis näin ollen elävän työn antagonistisesta läsnäolosta pääoman kategorioitten sisällä ja vastaan. Tästä lähtis sitten se pidempi konstituutiokehittely ja siten myös sen olosuhde/subjektiivisuus-pointin pohdinta.

Kenties tarkoitat virtuaalisuuden kautta etenemisellä juuri samoja juttuja, ehkä enempääkin, mut toi kehittely ei oo miulle niin tuttua että osaisin arvioida.

Palaan siihen konstituutiohommaan tarkemmin myöhemmin. Samoin ns. vieraantumistematiikkaan. Oleellista kai on sekin, että semminkin kuin luokka-antagonismissa subjektiivisuus ilmenee “in-and-against” pääomaa, tän ehtona on että pääoma ymmärretään sosiaalisena suhteena jonka tuo antagonismi konstituoi. Silloin subjektiivisuus, sikäli kuin se toimii “in-and-against” pääoman muodot, se toimii samalla kertaa “against itself”.

Ja muut mukaan kans…

Joel

Mun mielestä negri sanoo, että raha on parempi lähtökohta kuin tavara siksi, että tavaran kategoria ja sen sisältämät ristiriidat sisältävät antagonismin vain välillisesti, vain välitetyssä muodossa, koska dialektiikka hegeliläisessä mielessä, joka kärjistää dualismeiksi (kuten käyttö/vaihtoarvo), on nimenomaan ”välittämistä” (Vermittlung, baby!)

Sen sijaan ”todellinen sosiaalinen mikä nyt onkaan” konflikti ei ole koskaan duaalinen, vaan erojen moneutta (ja ero on antagonistinen siksi, että se on sovittamaton, milloinkaan välittymätön). Rahan kategoria tuo tämän paremmin esiin siksi, että se (koska sen luonne heiluvana, arvon ilmaisijana, joka ei oleta ”todellista” yhteiskunnallista keskimääräistyöaikaa todellisen arvon ilmaisijna kuten tavaran kategoria, sikäli kuin tuo todellinen tuotantoaika on itse asiassa vain välitys, sopimus, jonka oikeastaan kunnolla vasta keynesiläinen kolmikanta jne. Järjestelmä vakiinnuttaa ja joka , kuten negri sanoo, on riiston yhteiskunnallistamisen eli välittämisen menetelmä). Raha sen sijaan jatkuvasti heiluvana arvona (kriisissä olevana ja kelluvana, ilman valtiollista välitystä, keskuspankkeja, bretton woodsia jne.) tuo suoraan esiin sen, että tämän sen määrittämän yhteiskunnallisen työajan neuvottelu (=riiston yhteiskunnallistaminen) on kriisiä, jatkuvaa konfliktuaalsita dynamiikkaa.

”Välitön” ei tässä musta tarkoita mitään ”luonnollista”, ”annettua”, ”turmeltumatonta” siis missään sellaisessa mielessä, vaan ainoastaan ”sovittelematonta”: ”välitys” hegelin mielessä on konfliktin sovittelemista (”valtio välittää, siis sovittelee, siis tukahduttaa konfliktit, asettuu yhteiskunnan tason päälle jne. Suvereenina, tämä kai on selvää modernissa valtiossa esimerkiksi, no mikko tai joku voi sanoa tästä enemmän)

Antagonismi ei ole duaalinen suhde, se ei asetu vastinpareiksi, vaan se on sovittamattomien erojen moneutta. Duaalinen suhde, eli dialektinen suhde hegeliläisessä mielessä, on aina välittynyt (dialektiikka=välitys, tämä kai on käsittääkseni hegelin filosofian lähtökohta), mutta marx kääntää dialektiikan ylösalaisin, mikä tarkoittaa juuri sitä, että välitetyistä duaalisista kategorioista pitää päästä takaisin antagonismiin, erojen moneuteen jatkuvana konfliktina.
Tämä tavaran tyyppisistä kategorioista, välittyneistä muodoista takaisin välittömään=sovittelemattomaan konfliktin virtuaaliseen tasoon johtaminen on juuri tuota ns. ”mystifikaatioiden tuhoamista”.

Juuri tämä dialektiikan nurinpäinkääntämisen pointti on kaikissa akateemisissa hegelmarxilaisissa tulkinnoista (esim kaikki noi saatanan frankfurtin makkarat sun muut) jätetty mun mielestä täysin pois, mikä pätee myös konstituutioloogisiin, pääomaloogisiin jne. metodeihin ja tekis mieleni sanoa ilkeästi, että vähän samasta syystä kuin kautsky, eli näin niistä on helppo tehdä akateemisia objektiivisia menetelmiä, kysymyksiä joissa voidaan muka tavoittaa objektiivienn sosiaalisen konfliktin taso jonain puhtaan teoreettisina kategorioina (kuten käyttöarvo/vaihtoarvo, vieraantuminen) ilman subjektiivista kokemusta, ruumista, osallistumista ”mikrotason” kamppailuun,
Eli: Grundrissen metodi päätyy johonkin virtuaaliseen tasoon, missä on kyse eroista, jotka ovat sovittelemattomia, jostain mitä ei voi muuta kuin kokea ja tehdä omalla ruumiilla, enkä tarkoita tällä nyt mitään ”negatiivisen dialektiikan” kommunikoimatonta hiljaisuutta, vaan jotain minkä voi vain ”oppia taistelun myötä”, niinkuin kommarilaulut hokee, eli sen jakaminen on mahdollista vain ”käytännön” myötä (jos asetetaan käytäntö ja ”teoria” jossain klassisen filosofian mielessä vastakkain)

Luvussa 3 kuitenkin Negri, että dialektiikka ei riitä, koska se ei kykene kuitenkaan tuomaan esiin eron tasoa, antagonismin tasoa jne. No, täytyy sanoa että sanan dialektiikka käyttö ei musta ole täysin selkeää eikä ehkä yhdenmukaista, en aina oikein pysy kärryillä mitä se missäkin kohdassa varsinaisesti tarkoittaa.

Esimerkiksi tuotannon käsitteen analyysissa on kyse tästä: tuotanto on mahdollista määrittää vain antagonistisena suhteena (jatkuvan työläisten moneuden ja heidän singulaaristen kokemustensa riistosta ja heidän taloudellisesta voimastaan myriadeina konflikteina konkreettisissa riiston tilanteissa jokaisessa työpaikassa jne.) ja tämä antagonistiseen virtuaaliseen konstituoivaan suhteeseen johdettu käsite sisältää ”jakautumisen mahdollisuuden” , sanoo Negri. Eli jakautuminen, luokkaantagonismi poliittisesti järjestäytyneellä duaalisella tasolla (kapitalismin ja työväenluokan vastakkainasettelu) on tämän ”virtuaalisen” konfliktin aktualisoimista.

Tästä subjektiivisuutta ja sen olosuhteita koskevasta pointista en ihan pääse kärryille, se ei mitenkään ole pompannut mun silmiin tosta, enkä löydä sitä helposti koska mul on ei oo engl. versiota, mutta siis, eikö pikemminkin nämä yhteiskunnalliset olosuhteet voi käsittää ns. ”ulkoisina” jos ne tarkoittaa juuri niitä välityksen muotoja joissa tämä antagonismi vasta tulee esiin… eikä tässä myöskään edelleenkään tarvitse olettaa mitään ”ulkoista” välittäjää, joka vieraannuttaa antagonismin itsestään (tämä olisi seuraava hegeliläinen kysymys), koska välitys toimii ”todellisuudessa” samalla antagonismin, eron, konfliktin immanenssin tasolla, mutta merkitsee sen eräänlaista ”luutumista” .. tai siis yritystä luuduttaa, mutta se ei onnistu, välitys ei koskaan toimi, vaan on jatkuvassa kriisissä, minkä rahan kategoria tuo parhaiten esiin. (Ja tämän luonteensa (siis sen että se ei oleta mitään ei-kriisissä olevaa, ei-heiluvaa arvoa, vaan ainoastaan poliittisesti tuotetun, välitetyn) raha voi olla myös paon väline, paon viiva tässä kapitalistisessa systeemissä, silloin kun sitä ei käsitetä vastikkeena, työvoima-tavaran vaihtamisen vastineena jne. eli silloin kun raha-välityksen valtiollinen ylläpito, palkkatyön kontrollimuoto ja valtion työhön pakottava, rahaa pääomaksi muuttava (raha on pääomaa vain jos sillä on valta ostaa elävää työtä) toiminta kriisiytyy. Tästä voisin kirjottaa enemmän, koska tää on musta ensimmäisten lukujen kiinnostavin pointti konkreettisen diskurssin kannalta.) ja just tässä tulee esiin se, mitä negri sanoo kriiseistä (ja raha on kriisissä ja kriisiä ja siksi tavaraa parempi lähtökohta) ja vallankumouksellisen subjektiivisuuden uudelleenheräämisestä, ja antagonismit pääomasuhteen/kapitalismin sisällä ja konstitutiivisina sille, you know. Kapitalismi ja kriisit, you know…

mites se nyt menikään:
”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden alituinen järkkyminen, ainainen epävarmuus ja liikunta erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa jne”